Mitä treenaamiseen tulee, olen ensisijaisesti kuntouimari: en ole erityisen nopea, en teknisesti vielä kovin taitavakaan, mutta kun menen altaaseen, uin kerralla paljon.

Kuten viimeksi kerroin, kilometrimäärät ovat kasvaneet vuosi vuodelta. Jossain vaiheessa asetin itselleni leikkimielisen tavoitteen uida vuoden aikana kesämökillemme Itä-Suomeen – toisin sanoen kerryttää 300 uintikilometriä. Viime vuonna huitelin menemään Kiteen ohi, ja tänä vuonna pääsen ehkäpä vieläkin pidemmälle.  

Mitään järkeähän tällaisissa tavoitteissa ja tämäntyyppisessä treenaamisessa ei ole, sillä määrä harvoin korvaa laadun. Vaikka omilla treeneilläni olin saanut parannettua kestävyyttä, hapenottokykyä sekä vapaauinnin hengitystekniikkaa, päätin vuosi sitten uskaltautua ihan asiantuntijoiden oppiin, jotta oikeasti kehittyisin johonkin suuntaan.

Syksyllä 2013 osallistuin siis uinnin tekniikkakurssille (2. taso). Muutamassa kuukaudessa opin, että rintauinnin tarkoitus ei ole kauhoa käsillä mahdollisimman syvälle sivusuuntaan, että vapaauinnissa tärkeimpiä asioita ovat pitkä liuku ja kropan kierto ja että jopa kolmenkympin korvilla voi oppia altaan päädyssä tehtävän volttikäännöksen.

Kurssin harjoituksista innostuneena ryhdyin monipuolistamaan myös omia treenikertojani ottamalla mukaan erilaisia uintivälineitä (joista enemmän jokin toinen kerta). Enää en siis vain tahko kolmea kilometriä yhtä ja samaa, vaan koetan varioida jokaista puolikasta kilometriä hieman erilaiseksi.

Tekniikkakurssin jälkeen halusin jatkaa ohjatun uinnin parissa, joten ilmoittauduin viime kevääksi aikuisten uintikerhoon. Ajatus aikuisten kerhosta kuulosti aluksi huvittavalta, enkä tiennyt, mitä odottaa. Pian huomasin kokoontuvani viikoittain ihmisten kanssa, jotka kaikki olivat yhtä lailla ihastuneita lajiin ja joilla kaikilla oli sama päämäärä: saada palautetta omasta uinnista ja oppia lisää. Vaikka uintikerhojen tavoitteena ei olekaan opettaa tekniikkaa sitä taitamattomille, tekniikkapuoli paranee kuin itsestään valmentajan etukäteen suunnittelemien harjoitusten ja uintisarjojen sekä ennen kaikkea henkilökohtaisen palautteen avulla.

Viime keväänä osallistuin myös triatlonkurssille, jonka uintiosuudesta nautin erityisesti. Kurssilla kuvasimme uintiamme veden alla, teimme monipuolisia harjoituksia liu’un parantamiseksi ja opettelimme hyvän otteen saamista minulle entuudestaan tuntemattoman scullingin (harjoitus, jossa keskitytään vapaauinnin käsivedon otevaiheeseen) avulla. Juoksun ja pyöräilyn suhteen kurssi ei minun osaltani sitten sujunutkaan yhtä mallikkaasti, mutta se onkin aivan toinen tarina.

Syksyn vietin jälleen uimakerhossa, jonka parasta antia olivat muutamaan otteeseen yhdessä tehdyt uinticooperit sekä sykettä nostavat harjoitukset. En ole koskaan ollut urheilun suhteen kilpailuhenkinen tai halunnut haastaa itseäni kovempiin suorituksiin. Siksi olikin hyvä, että uintikerhossa valmentaja pisti meitä tekemään harjoituksia, joita yksinään en koskaan olisi tullut tehneeksi. Ja kieltämättä olen ollut lapsellisenkin ilahtunut siitä, kuinka sain syksyn aikana parannettua omaa coopertulostani.

Tänä vuonna jatkan jälleen uintikerhossa. Vuoden 2015 suhteen minulla on muutenkin suuret odotukset, sillä olen päättänyt oppia perhosuintia entistä paremmin. Suuria paineita en tästä aio ottaa: kunhan saan perhosen tuntumaan helpommalta ja pystyn uimaan sitä enemmän kuin muutaman altaanmitan olematta aivan sippi, olen onnistunut tavoitteessani.