”Terv Märskystä, vedin ekan kerran aerobisen ohjelman.  Vetojen määrä sivus heti ekalla kaksfemmalla mun enkkaa ja pari kertaa sen jälkeenkin. Tietty pätkillä, joilla piti keskittyä vetopituuteen, sössin täysin. Tänään ohjelman tekoa yleisesti ottaen helpotti paljon, ettei se ollut niin tekninen, kuin anaerobinen.”

Tämä oli facebook-päivityksestäni marraskuulta 2014, ollessani 37-vuotias. Kymmenisen vuotta aiemmin meni ihan ok: olin täysin terve, valtiotieteen lisensiaatti, tohtoriopiskelija ja yliopistotutkija. Harrastin liikuntaa sen verran, että leposyke oli alle 60 jne; eli asiat ihan ok, paitsi että työsuhde koostui ketjutetuista pätkistä, tyttöystävä antoi kenkää ja sain kesäkuussa 2004 liki kuolemaan johtaneen aivoinfarktin. Alkupäivästä vain yrjötti, kunnes filmi katkesi puoliltapäivin. Seuraava muistikuva on, kun loppukesällä heräsin hetkeksi Meikussa. Olin sillä välin ollut aivoleikkauksessa ja kuolla komplikaatioihin: aivot olivat jostain syystä alkaneet turvota ja koska kallo ei jousta, sain vakavan aivovaurion. Vajosin koomaan ja olin tajuttomana tavallista pidempään. Epäiltiin aivokuolemaa ja piuhat oltiin vetää seinästä. Kohtaus aiheutti pysyvän vaikeavammaisuuden: tasapaino ja näkö heikkenivät, puhe puuroutui. Olin sairaaloissa kuusi kuukautta: Töölössä, Meikussa, Koskelassa, Synapsiassa. Sairaalasta päästyäni pyörätuolissa puolisen vuotta ja rollaattorin kanssa toiset puoli vuotta, siitä lähtien sauvakävelysauvoilla. Ice T:n sanoin, ”it took ten years to get from there to here:” http://youtu.be/6GmZxcmxmEk  (käyty 5.12.2014).

Kohtaus aiheutti pääosin fyysisiä pulmia ja olen yhä järjissäni, vaikka ulkoinen olemukseni saa monet luulemaan muuta. Fuckem. Menetin yliopistolla työsuhteeni, työtilani, minulla koetettiin teettää työtä palkatta jne. Lopulta 2014, sattumoisin päivälleen kymmenen vuoden päästä infarktista,  menetin opinto-oikeuteni Helsingissä. Koin myötätuntoa siitä, että päätöksen tekijöilläkin oli aivovaurio. Päätin taipua, en taittua ja vain jatkaa eteenpäin: jatkaa opintoja myöhemmin ja keskittyä nyt vain kuntouttamaan rampautunutta fysiikkaani. Vanhana kuntouimarina olin huomannut jo alle puoli vuotta kohtauksen jälkeen Synapsian ehkä 12 metrin altaassa, että vaikken pystynyt enää kävelemään kunnolla, uinti sujui melkein kuin ennenkin.

Alkoi hidas muutos vesieläimeksi. 2014 kävin Simmiksen vaparikursseja vuoden alusta loppuun. Forward forever, backward never: näkemiin yliopisto, päätin Singaporessa vuodenvaihteessa 2013/14. Vammainen sai uitua tuonkin kaksfemman ilman hengityksiä ja oli kovin iloinen.

Kursseilla puolestaan paljastui, että ainoa vaparia merkittävästi hidastava vamma on potkujen heikkous: jalat hieman laahaavat ja vastus kasvaa. Sain Simmiksen kautta treeniohjelman, jota olen uinut Märskyssä pari-kolme kertaa viikossa: nykyisin ohjelmia on kolme -  anaerobinen ja aerobinen vapari ja rintauinti. Kurssien kesätauolla tein potkuja avovedessä.

Niin ja kun on kuolla, ei siellä mitään tunneleita tai enkeleitä ole. Itse lensin Linnanmäen leikkijunalla Marsiin.