Vaikka saankin uinnista useimmiten iloa ja energiaa arkeen, on hetkiä, jolloin haluaisin vain heittää hanskat tiskiin (tai räpylät uimahallin seinään). Viimeiset viikot ovat sujuneet vähän sellaisissa merkeissä.

Aiemmissa postauksissani olen hehkuttanut sitä, miten mukavaa on ollut viime vuosina huomata, kuinka olen kehittynyt uimarina etenkin tekniikan suhteen. Tätä kirjoittaessani fiilikset ovat oikeastaan aivan päinvastaiset: olen joutunut myöntämään, että tekniikassani riittää parannettavaa rutkastikin.

Toissaviikolla sain elämäni ensimmäistä kertaa omaohjausta uintiin. Tapani mukaan jännitin tuntia etukäteen kuin pieni lapsi, mutta Kirsi osoittautui mukavaksi ja kannustavaksi valmentajaksi. Kivasta opetustunnista huolimatta Kirsin tuomio oli selvä: vaparissa ja selärissä vartalonkiertoa ja liukua on liian vähän, jolloin kädet hakeutuvat veteen osuessaan liiaksi ristiin. Myös pään asentoa tulisi rentouttaa.

Uintikerhomme valmentajalta Sariltakin olen saanut alkuvuoden aikana kommentteja vapariini ja seläriini. Sarin mukaan ongelmani vaparissa liittyvät lähinnä siihen, että kädet osuvat veteen liian nopeasti ja tekevät näin turhan pitkän koukkauksen veden alla ennen liukua. Rytmityksen muuttamisesta enemmän tahdistavaan (ks. esim. tämä video Youtubesta) uintiin päin saattaisi olla apua, joten sain Sarilta tällaisen patukan lahjaksi:

Tämän hammasharjakotelosta askarrellun patukan avulla tahdistavan uinnin harjoittelemisen pitäisi olla helpompaa, sillä toinen käsi pystyy aloittamaan vedon vasta, kun toinen käsi on tarttunut patukkaan. Paino sanolla pitäisi: tuota patukkaa olen ehtinyt nyt muutaman viikon ajan kiroamaan jo useampaankin otteeseeen.

Toki tiedän, että parannettavaa riittää aina, ja kehityksen kannalta on hyvä huomata pienetkin virheet mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Hankalaksi noiden virheiden korjaamisen tekee vain yksi asia: liika tottuminen aikaisempaan uintitapaan. Kun joutuu toden teolla keskittymään uintiinsa ja miettimään pienimmätkin osa-alueet uudelleen, tuntuu aivan siltä kuin opettelisi alusta lähtien uudelleen uimaan. Vaikka päässäni tajuankin, mitä teen väärin ja miten asiat oikeasti pitäisi tehdä, ei kropan liikkeiden hallinta ole aina niin helppoa.

Vastoinkäymisistä ja huonoista fiiliksistä huolimatta koetan jatkaa treenausta entiseen tahtiin ja luottaa siihen, että jossain vaiheessa harjoitukset (sekä tuon typerän patukan kanssa että ilman) alkavat tuottaa tulosta. Kirsin kanssa tapaamme onneksi muutaman viikon päästä uudelleen, ja uintikerhossakin tulen varmasti saamaan jälleen hyviä vinkkejä harjoitteluun.

En siis ole murheitteni kanssa yksin!