Myönnettäköön se jo heti alkuun: urheileminen ei tosiaankaan ole kuulunut lempipuuhiini. Olin löysä lapsi ja löysä nuori, sellainen, joka mieluummin jumittui musa-tv:n ääreen koulupäivän jälkeen kuin lähti treenaamaan.

Koulun liikuntatunneilla en kenties ollut kaikista surkein, mutta motivaatio oli täysin nollassa: hävettää edes tunnustaa, mutta en koskaan oppinut esimerkiksi jalkapallon tai koripallon sääntöjä. Joskus kävi niinkin, että tyttöporukan kanssa lähdimme liikkatunnilla “lenkille” – toisin sanoen lähellä sijaitsevaan kotiini syömään jätskiä.

Jossain vaiheessa päätin edes yrittää: teini-iässä harrastin muutaman vuoden sulkapalloa, siinä ikinä mihinkään kehittymättä. Treenikerrat taisinkin käyttää lähinnä pojista ja kotibileistä juoruilemiseen muutaman samanikäisen tytön kanssa.  

Aikuisiällä olen jatkanut eri lajien kokeilua, mutta huomannut kerta toisensa jälkeen turhautuvani. No, lenkkeilyä en enää alkuvaikeuksien jälkeen vihaa (ainakaan armottomasti), ja yliopistoliikunnan keppijumppatunnit hyvän ystävän kanssa olivat jopa mukavia. Sen sijaan kokeiltuani monenlaisia tanssilajeja, kuntosalitreenaamista ja ryhmälajeja todettakoon, ettei mikään näistä tunnu hyvältä. Eikä varmasti myöskään näytä siltä!

Uintiin suhtauduin kuitenkin jo varhain eri tavalla. Kesäisin vietin lähes joka päivä tuntikausia Itä-Suomen järvissä polskien, ja koulun uintitunneilla tuntui usein siltä, että hei, tässähän olen ihan hyvä!

Uintitunneilta en muista koskaan lintsanneenikaan. Toisin kuin muut tytöt, en käyttänyt edes sitä tyypillisintä “minulla on menkat” -korttia uinnista vapautuakseni. Lukioaikana sai usein itse valita, miten halusi liikkatuntinsa käyttää. Koulumme yhteydessä oli uimahalli, joten päädyin monesti altaaseen, vaikka lähes koko muu porukka lähti lenkille tai pelaamaan fudista.

Aktiivisempi uimari minusta tuli oikeastaan vahingossa. Elettiin vuotta 2009, jolloin tein osa-aikatöitä ja aloittelin graduani. Jostain kumman syystä ryhdyin käymään pari kertaa viikossa aamu-uinnilla. Vajaan tunnin sammakkouinnin (oikeaksi rintauinniksi tuolloista tyyliäni tuskin voi kutsua) jälkeen siirryin aina kirjastoon kirjoittamaan. Huomasin, että tällaisinä päivinä tekstiä syntyi kuin itsestään, ja olo oli muutenkin pirteämpi ja aikaansaavampi.

Olin siis löytänyt lajin, jota minun ei tarvinnut suorittaa väkisin, vaan jota halusin harrastaa ihan oma-aloitteisesti ja josta tuli kaiken lisäksi hyvä fiilis! Kun lopulta valmistuin ja siirryin työelämään, kasvoivat viikottaisten uintikertojen määrä  ja altaassa viettämäni aika kuin itsestään, ja sammakoinnin lisäksi ryhdyin pikkuhiljaa verestämään vapaauinnin taitojanikin.

Vuosi sitten syksyllä tajusin, että itseoppimisen lisäksi taitoja voisi kartuttaa myös muuten. Siispä ilmoittauduin ensin uinnin tekniikkakurssille, sitten aikuisten uintikerhoon ja lopulta triathlonkurssille. Nykyisin käyn kerran viikossa uintikerhossa ja pari kolme kertaa viikossa itsekseni treenaamassa.

Viimeisen vuoden aikana olen kehittynyt uimarina valtavasti, mutta kuten kliseeksikin muodostunut sanonta kuuluu: nälkä kasvaa syödessä! Ensi vuoden aikana toivonkin oppivani etenkin vaikeaksi kokemaani perhosuintia paremmin. Ja olisihan se hienoa, jos akateemisen maisterinpaperin lisäksi voisin vielä ylpeillä uinnin priimusmaisterinakin.