Intro

”Now it’s just too late to wrap a smile around my face” – Briskeby, ”Propaganda”

Ei… otetaanpas aloitus uusiksi.

“What matters most is how well you walk through the fire” ― Charles Bukowski

 

Kuolemani maalla ja kuntoutuminen veteen

Tämä on PEG-letku.

Siitä kerrotaan täällä.

Syksyllä 2004 minut kärrättiin pyörätuolissa uima-altaalle tämä höskä vatsassani. En tuolloin pystynyt ottamaan askeltakaan ja muistan yhä, kun päästyäni altaaseen ja lähtiessäni kokeilemaan kelasin, että saapa nähdä, tuleeko tästä mitään. Uinti kuitenkin sujui vanhalta kuntouimarilta melkein kuin ennenkin. Hörpin vähän vettä, mutta muilta osin lihasmuisti hoiti homman.

Kuukausia aiemmin olin käytännössä menettänyt kävelykyni saatuani vakavan aivoinfarktin. Aivoleikkaus, komplikaatioita, kriittinen tila, kooma, pitkä tajuttomuus, epäilty aivokuolema. Vammaisuusasteeksi määriteltiin sata. Suomeksi: kuivalla maalla olin yhtäkkiä rampa pökkelö.

Vaikka huomasin heti uinnin sujuvan kävelemistä paremmin ja letku revittiin pois, kesti kymmenisen vuotta ymmärtää, että ehkä haluankin kuntoutua veteen tai ainakin sen kautta, enkä seurata tavanomaista kela-korvattua kuntoutuspolkua. Arkisen hyötyliikunnan vähentyminen pakotti muutenkin harrastamaan liikuntaa ja huomasin, että uinti oli hyvä vaihtoehto. Veteen sai myös purettua raivoa siitä, että kaikki tuntui menneen perseelleen. Usein aivoinfarktipotilaiden raivoamista pidetään sairauden oireena, mutta mielestäni on sairasta, jos tällainen ei raivostuta. Energianlähteenä tämä on runsaudensarvi, pitää vain suunnata energia rakentavasti.

Samalla kun uinnin sujuminen veti kohti vettä, opinahjoni Helsingin yliopisto työnsi minua pois maalta. Koin, ja koen, että vuoden 2004 kohtauksestani lähtien yliopisto hankaloitti opintojani ja väitökseni tekoa tahallisesti monin tavoin. Lukiosta asti itsestäänselvänä pitämäni tutkijanura tuntuikin todellisuudessa olevan Helsingissä hyvin epämiellyttävä tulevaisuudenkuva. Tein johtopäätöksen:

Siirtymiseni kuivalta maalta veteen alkoi rivakasti ja noin puolentoista vuoden treenauksen jälkeen uin ensimmäiset kisani. Sain energiaa raivostani yliopistolle ja etenkin olin innoissani uinnista. Kuntoutumisprosessistani kerron esimerkiksi ensimmäisessä blogimerkinnässäni ja Uimaliiton Uinti-lehdessä 1/2016.

 

HSS-cup 5

HSS-cup 5/2015 olivat kolmannet kisani, vajaa kuukausi edellisistä kisoistani eli lyhyen radan SM-kisoista Espoonlahdessa ja reilu kuukausi ennen seuraavia kisojani.

Tunnelma kisoissa oli mahtava. Joka paikka täynnä simmisläisiä uimalakeissaan, kova tekemisen meininki. Sosiaalisena ilmiönäkin loistava: ”Simmis sisäryhmänä” olisi hyvä aihe sosiaalipsykan graduntekijälle. aineistonhankinnan metodina osallistuva havainnointi eli vaikkapa mm. kisaaminen.

Uin kaksi lajia, 50 m vaparin ja 50 m rinulin. Tavoitteena oli ainoastaan saada virallinen aika 50 m vaparista ja siten osallistumisoikeus kevään 2016 VSM-kotikisojen vapariin. Vammaisuinnissa pelkkä hyväksytty suoritus kun tuo osallistumisoikeuden arvokisoihin. Saavutin tavoitteeni ja aika oli ok, vaikka tekniikka ei ollutkaan. Vaparin tekniikkavirheistä on kooste täällä.

Osallistumisoikeuden 50 m rinuliin olin saavuttanut jo aiemmin, joten se oli vain ekstramatka, jolla hankin kisarutiinia. Rinulini hylättiin käännösvirheen vuoksi, mutta sain tästäkin arvokasta kisakokemusta. Muistan takuulla vielä ysikymppisenäkin kiikkustuolissa, että kädet rinnakkain päätyyn.