Puolet Hylje-tiimistä on siirtynyt muutamaksi kuukaudeksi harjoittelemaan vähän vaihtelevampiin maisemiin Itävallan Alpeille. Tarkoituksena on ottaa tästä huikeasta maastosta kaikki ilo irti niin tuttujen kuin vähän tuntemattomienkin lajien parissa. Tavoitteena on, että Suomeen palatessani olen sitten vähintäänkin Super-minä. Näin reilun kuukauden oleskelun jälkeen, voinkin todeta että täällä vuorilla kaikki on ikään kuin vähän (tai vähän enemmänkin) rankempaa kuin tasaisemmassa maastossa – kävely, juoksu, pyöräily ja oletettavasti myös hiihto... Uiminen sentään tapahtuu tuttuun tapaan vaakasuoraan, eikä kuntosalinkaan lattia ole vinossa.

Tänään rohkenin ensimmäistä kertaa käydä kokeilemassa juoksemista vuorilla. Olen kyllä kuullut ennenkin lajista nimeltä mountain running tai Berglauf, mutta en kyllä vieläkään tiedä lajista sen enempää kuin, että mitä ilmeisimmin siinä juostaan vuoristossa. Ilmeisesti kyseessä myös on ihan virallinen laji, koska sille löytyy kansainvälinen lajiliitto - WMRA (World Mountain Running Association). En tiedä onko vuorijuoksulle jotain tarkempaa määritemää, mikä erottaisi sen ”normaalista” mäkisestä maastojuoksusta... Mutta päätin silti röyhkeästi nimetä tekemäni treenin vuorijuoksuksi.

Ennakko-oletuksenani oli, että vuorijuoksu on todennäköisesti ihan sekopäistä touhua – siis niiden ultrajuoksua ja polkumaratoneja harrastavien seinähullujen laji. Engadin swimrunissa tosiaan taidettiin jo jotain vuorijuoksun kaltaista harrastaa.  Muistelin, että ylämäissä keuhkot oli räjähtää ja alamäissä reidet hapotti. Kyllä me oltiin hulluja...  Kuten uusien lajien kanssa aina, päätin fiksusti aloittaa ”kevyesti” 9 km polulla, jolla korkeusvaihtelua olisi 340 metriä. Yhteensä pituutta treenille tuli siis reilu 14 km ja nousua yhteensä 685 m (kyllä, siis pystysuoraan ylöspäin).

Ennakko-oletukset osuivat sikäli ihan oikean, että rankkaahan se oli, etenkin alussa, kun nousua oli paljon. Mutta huikeat maisemat motivoivat jatkamaan vaikka vähän hapotti ja syke hakkasi ylämäessä  melkein 180 kertaa minuutissa. Tunnin juoksemisen jälkeen alkoi tosissaan kaduttaa etten ottanut juotavaa mukaan... Ajattelin että pari tuntia nyt normaalisti juoksee ihan hyvin juomattakin. Mutta mitäs vuori sitten toikaan eteeni?! No lähteen! Ja kyllä rupes taas kulkeen. (Noista vuoristolähteistä tuleva vesi on muuten ehkä parhaimman makuista vettä ikinä!)

Loppua kohden jalat alkoi toki painaa, mutta mieli oli hyvä – huikee treeni, vähänks oon super! Helpommallakin ehkä olisi voinut aloittaa, mutta se nyt vaan ei oo mun juttu ;). Loppumatkasta törmäsin myös näihin veijareihin. Täällä Innsbruckissa on sikäli hassua, että vaikka asut kaupungissa, saatat aivan yllättäen törmätä lehmään, hevoseen, vuoheen, kanaan tai lampaaseen... Tai vähintäänkin lannan tuoksuun.

Suomessa ei tietenkään ole vastaavia vuoristoja kuin täällä, mutta myös sieltä löytyy vaihtelevaa maastoa, jossa voi hyvin toteuttaa vastaavan treenin. Esimerkiksi Uudellamaalla hyvät vuorijuoksut voi tehdä ainakin Nuuksiossa. Tai jos et halua poistua kaupungista, voit valita tylsemmän (mutta kenties sitäkin tehokkaamman?) vaihtoehdon ja tahkota Malminkartanon jätemäkeä ylösalas.  Sieltä löydät taatusti kellonajasta riippumatta muitakin hulluja... Ja jos luulet, että vuoristojuoksu on superihmisten laji, ei hätää, olet ihan oikeassa, mutta jokainen voi olla super omalla tasollaan!

Ei siis muuta kuin hyviä vuorijuoksutreenejä!