Niin siinä vaan kävi, että meikäläiset lähtivät Ötillöön kisaamaan. Matka alkoi lauantaina laivamatkalla Tukholmaan. Sunnuntaiaamuna jatkettiin matkaa buffetin kautta Sand Hamniin, jonne oli kilpailijakuljetus Tukholmasta. Kevyen kolmen tunnin istuskelun jälkeen saavuttiin maailman idyllisimmälle saarelle. Saatiin kaikkea tärkeää kisakamaa, kuten numerot, uimalakit, chippi ajanottoon ja kartat eksymisen varalle. Majoittauduttiin, käytiin kisainfossa, treffattiin muiden suomalaisjoukkueiden kanssa ja tietysti syötiin hyvin. Kirjoitettiin vielä lättäreihin juoksujen ja uintien pituudet, sekä cut offien ajat jotta tiedetään kisan aikana missä mennään. Viimeisenä yönä lepoa rajoittivat sekavat unet ja neljältä soiva herätyskello. Aamupalalla oli rento fiilis, mutta kyllä tuleva kisa oli selvästi aistittavissa. Vielä kisakamat päälle, gps selkään ja viivalle 118 muun joukkueen kanssa.

Lähtölupa annettiin ja kärki hävisi saman tien. Me pidettiin omasta taktiikasta kiinni, eikä lähdetty riehumaan. Luotettiin siihen, että tulevat 65km juoksua ja 10km uintia vievät mehut tytöistä ihan ilman ylimääräistä riehumistakin. Sen verran koitettiin pitää vauhtia, että saadaan hyvä lämpö päälle ennen ensimmäistä ja koko reitin pisintä (1650m) uintia varten. Ensimmäinen uinti oli kaikista ennakko-odotuksista huolimatta todella paha. Pitkään aikaan harjoituksissa ei ole enää tuntunut että henki salpautuu, mutta nyt oli kylmää kyytiä. Kyllä siinä välillä tuli taas mietittyä että kuinkahan pitkälle tätäkin reissua tuli mietittyä. Uinnista kuitenkin selvittiin vaikka sitä seurannut 860 metrin juoksupätkä ei antanut armoa. Pian pulahdettiin taas veteen, onneksi tällä kertaa vain 300m ajaksi.

Tämän jälkeen saatiin kuivaa maata alle hieman pidemmäksi aikaa ja ehdittiin lämmitellä. Ensimmäiselle cut offille viidestä ehdittiin helposti. Vähän pullaa ja juotavaa naamaan ja matka jatkuu. Taktiikka oli tässäkin kisassa olla pysähtelemättä turhia.  Ennen toista cut offia oli yksi pidempi uinti (1000m). Jokaisen pitkän uinnin aikana tuli kylmä. Siihen piti vain osata suhtautua oikein ja tiedostaa, että juostessa tulee taas lämmin. Sää oli kivasti meidän puolella tässä kisassa. Syysmyrskyssä lopputulos olisi voinut olla toisenlainen. Energiansaannista pidettiin tällä kertaa todella hyvää huolta. Joka huoltopisteeltä jotain sekä omat geelit ja riittävä juominen olivat avainasemassa. Ja se kannustus! Taas oli ihan uskomatonta nähdä miten kaikkia kannustettiin ja jaksettiin tsempata.

Juoksupätkät olivat swimrunille uskollisesti todella vaihtelevia. Ainoa tylsä pätkä oli loppupuoliskon n. 5km asfaltti. Muutoin mentiin metsäpoluilla, liukkailla rantakallioilla, umpimetsässä (johon meille tosin oli jo raivattu polku) ja hiekkateillä. Jalatkin kiittävät monipuolisesta alustasta. Juoksu eteni toisinaan hiljaisuuden vallitessa, toisinaan spekuloidessa mitä kaikkea pitää ottaa huomioon seuraavissa kisoissa ja miten sika paljon ruvetaan treenaamaan sekä toisinaan ihan arkisissa asioissa, kuten vessakäyntien synkronoinnin hoitamisessa.

Reitin uinnit vaihtelivat 60 - 1650 metrin välillä ja juoksupätkät 80m - 19km välillä. Kisan yksi pelottavimmista kohdista, 1400m uinti lähestyi uhkaavasti puolen välin paikkeilla. Oltiin kuultu jonkin verran kauhutarinoita virtauksista ja niihin nähden uinti lähti liikkeelle tosi mukavasti. Totuus alkoi hahmottua noin viimeisen sadan metrin aikana, jolloin vauhti tuntui tyssäävän kokonaan. Joka kerta kun nosti päätä tarkastaakseen suunnan, rantautumiskohta oli aina yhtä kaukana. Laitettiin kyllä kaikki fyysiset ja henkiset voimat peliin. Mietittiin kaikkia mahdollisia mantroja ”ei saa luovuttaa, ei saa luovuttaa”, ”täytyy jaksaa, täytyy jaksaa”. Ja niin vain se ranta pikkuhiljaa tuli lähemmäksi. Ja lopulta kädet osuivat pohjaan ja alkoi hirveä ähellys kun yritettiin nousta vedestä. Tämän uinnin jälkeen kisajärjestäjillä oli hyvää pelisilmää ja kouraan lyötiin suklaapatukka. Jälkeenpäin kuulimme, ettei tänä vuonna virtausta juuri ollut…

Uinnit viilensivät sen verran tehokkaasti, että alkuun kauhistelemamme 19km juoksupätkä alkoi tuntua oikein houkuttelevalta. Laskeskelimme että aika on meidän puolella, eikä tarvitse ryhtyä mihinkään sankaritekoihin ehtiäksemme viimeiselle cut offille. Tällä pätkällä alkoi selkeästi jaloissa painaa. Vaikka kylmä vesi tekee toisaalta hyvää juoksujen välissä, se myös kangistaa luvattoman paljon. Välillä juostiin, välillä käveltiin ja välillä meno oli jonkin näköistä hiippailua. Ennen viimeistä 15 kilometriä otettiin oikein eväät mukaan. Koska alla oli asfalttia, ei kummankaan erityisesti tehnyt mieli juosta. Naatiskeltiin auringosta ja eväistä. Jossain vaiheessa kellon vilkaisu kertoi, että tällainen eteneminen ei tule viemään maaliin asti ja ruvettiin laittamaan tossua toisen eteen. Pieni pelko takapuolessa jatkettiin matkaa ja kun kello näytti että aikaa oli enää 10 minuuttia viimeiselle cut offille, tuli pensaiden takaa vastaan tuttu naama, kisajärjestäjä Mats, joka onnitellen kertoi että viimeinen cut off on ihan kulman takana. Cut offilla tunnelma rentoutui huomattavasti, sillä maaliin päästäisiin vaikka mikä olisi. Matkaa oli jäljellä vaivaiset 7km ja kaikki uinnit olisivat lyhyitä, korkeintaan 350m.

Loppumatkalla meno oli kyllä jo ihan mahdottoman näköistä. Kumpikaan ei uskaltanut ottaa kovin isoja askelia tai hypätä pieneltäkään kiveltä alas, revähdysvaara oli ilmeinen. Kroppa yritti kai viimeisillä voimillaan pysyä kasassa hirveän kireyden avulla.

Viimeiselle kolmelle kilometrille intouduttiin oikein ottamaan loppukiri. Kohtalaisen huvittavaa oli yksi ohitustilanne, jossa ohitimme kävellen edenneen joukkueen juosten. Tilanne kesti melkoisen kauan ja heräsi kysymys, onkohan tästä juoksusta mitään hyötyä. No ohitus kuitenkin tapahtui. Tsempattiin puolin ja toisin ja jatkettiin kohti maalia. Oli aika hiljaista tyttöä viimeisellä juoksupätkällä. Ihmeteltiin vaan että, hitto kohta ollaan maalissa. Mites tässä nyt näin pääsi käymään. Pian alkoi näkyä rakennuksia ja tuttuja maisemia Utö Swimrunista. Taputuksia kuului jo kaukaa ja niiden avulla varmasti jaksettiin juosta maaliin. Paitsi ne portaat, jotka oli pakko kävellä, ihan kuin Utön kisassakin. Siinä vielä portaiden yläpäässä todettiin että nyt juostaan viimeiset 100 metriä maaliin. Kaikki reitin aikaiset kivut väistyi hetkeksi kun ylitettiin maalilinja. Onneksi ei jouduttu haastatteluun, koska oltaisiin varmaan osattu sanoa vielä vähemmän mitään järkevää kuin muissakaan haastatteluissa. Oltiin vaan kaksi valtavaa hymyä kun halailtiin toisiamme ja varmaan kaikkia jotka meidän eteen osui. Mitskut kaulaan ja eikun ihmettelemään omaa suoritusta.  Saavuttiin maaliin yhdeksäntenä ja jälleen viimeisenä reitin läpi päässeenä naisjoukkueena. Aikaa kului 13h 53min.

Ruokaa! Lämmin suihku! Sänky! Ensimmäinen jees, kaksi viimeistä ei niinkään. Suihkussa käyminen aiheutti melkoista sadattelua kun lämmin vesi mukavasti kasteli kaikki hiertymäkohdat ja hyvän nukkuma-asennon löytäminen oli sitten ihan oma lukunsa.

Nyt yli viikko kisan jälkeen alkaa pahimmat taisteluvammat olla paranneltu ja ollaan päästy hieman juhlistamaan meidän reissua. Miltei vuoden projekti saatiin päätökseen. Aika hyvin siihen nähden ettei meillä alussa ollut mitään käsitystä mihin ollaan ryhtymässä. Ja vaatii se vieläkin hieman sulattelua.

Ollaan saatu niin paljon tukea perheiltä, ystäviltä, tuttavilta ja yhteistyökumppaneilta, että vaikka välillä kauhistutti, niin totta kai me maaliin asti tullaan. Ja vaikka koko vuosi vaatii vielä sitä sulattelua, niin voidaan aika varmoina sanoa; jos vaan mahdollisuus saadaan, niin pakkohan se on palata ja laittaa paremmaksi.