Jo ennen poikani syntymää päätin, että kolmen kuukauden suositusikärajan ylityttyä tulee uinnista meille yhteinen harrastus. Nyt, pojan ollessa jo yli 9 kuukauden ikäinen, pääsimme vihdoin yhdessä uimaan.

Alussa suunnittelin, että olisimme osallistuneet vauvauintikurssille, joita useimmissa uimahalleissa järjestetään. Monen kurssin alkamisajankohta osui kuitenkin sellaiseen hetkeen, jolloin kalenteriin oli jo buukattu muuta menoa ja meininkiä. Kurssit ovat kohtuullisen hintavia, joten en halunnut turhaan maksaa kurssista, jonka kerroista iso osa olisi mennyt hukkaan. Ja myönnettäköön, että saattoi ehkä käydä niinkin, että aikaisin aamutuimaan oma sänky kutsui kuitenkin loppupeleissä uimahallia enemmän.

Lapsen kasvaessa kasvoi myös kynnys lähteä yksin uimahalliin. Selviäminen kunnialla riisumisista, pukemisista ja pesemisistä käärmeen lailla kiemurtelevaa lasta kainalossa roikottaen tuntui ylitsepääsemättömän hankalalta. Kauhukuvitelmissani toistui myös lapsen luiskahtaminen käsistä uima-altaassa tai suihkutiloissa. Päätin siis suosiolla lykätä yhteisen harrastuksen aloittamista, kunnes poika olisi vielä vähän isompi.

Sitten koitti päivä, jolloin poika oli oppinut istumaan ja seisomaan tuettuna, ja itse olin saanut kerättyä riittävästi luottamusta siihen, että saattaisimme molemmat selvitä uimahallireissusta hengissä.

Pelonsekaisin tuntein suunnistimme Vuosaaren Urheilutalon uimahalliin, jossa ihmisvartalon käsien määrä osoittautui heti kättelyssä täysin riittämättömäksi vaatteiden, kahden kassin ja innoissaan vääntelehtivän pikkupojan tyylikkääseen hallitsemiseen. Olin varmasti varsinainen näky tunkiessani yhdellä kädellä päällystakkeja ja tavaroita kapeaan pukukaappiin, sillä varsin pian ystävällinen kanssauimari tarjoutui pitämään poikaa sen aikaa, että saisin toimitettua itseni uintikuntoon. Tartuin tarjoukseen välittömästi. Kun tuli aika siirtyä pukuhuoneesta suihkutiloihin, iski käsien määrän riittämättömyys jälleen. Selostin ääneen pojalleni, kuinka emme olleet ymmärtäneet varata mukaan kassia, jolla pesuaineet, pyyhkeet ja uimapuvut olisi saanut kätevästi kuljetettua suihkuhuoneen puolelle. Ja katso, apu löytyi välittömästi toiselta tavaroitaan pakkaavalta uimarilta, joka lahjoitti meille ystävällisesti itselleen tarpeettoman muovipussin tavararöykkiön siirtämiseen.

Neljässä eri altaassa lotraamisen jälkeen palasimme takaisin peseytymään ja saunomaan. Entuudestaan tuntemattomat ihmiset juttelivat meille ja kyselivät pojaltani, mitä tämä piti elämänsä ensimmäisestä höyrysaunakokemuksesta. ”Hä!”, hän vastasi iloisena kyselijöille.

Koska vaatteiden riisumisen oli osoittautunut hankalaksi yhdellä kädellä suoritettavaksi operaatioksi, epäilin, että pukeutuminen olisikin sitten varmasti jo lähes mahdoton tehtävä. Mutta kuinka ollakaan, välittömästi palatessamme muovipusseinemme takaisin pukukaapillemme, jälleen uusi avulias ihminen tarjoutui pitämään pyyhkeen sisällä tyytyväisenä köllöttelevää kääröä sylissä, jotta saisin rauhassa pukeutua. Ja kuten arvata saattaa, tartuin tähänkin tarjoukseen välittömästi.

Avuliaat ja ystävälliset kanssauimarit tekivät ensimmäisestä yhteisestä uimahallikäynnistämme ikimuistoisen. Lämmin kiitos siitä heille!

Ja ai niin, olihan se itse uiminenkin mukavaa. Oli kerrassaan sydämen sulattava näky, kun lapsi hymyili ja naureskeli tyytyväisenä, vaikka viileässä vedessä polskuttelu sai hampaat (tai oikeammin ne kaikki kaksi kappaletta) kalisemaan.