Kuusi viikkoa sitten tein itselleni treeniohjelman. Harjoitusvihkoon kirjoitin suunnitellut ja suoritetut treenit ja välillä ajatuksia siitä miltä tekeminen on tuntunut. Ennakkoon suunnittelu on ehdoton edellytys sille että mä saan yhtään mitään aikaan, eikä sekään aina takaa onnistumista. Nyt kun selaan vihkoa taaksepäin, oon aika tyytyväinen siihen mitä näen. Toki olen jättänyt väliin melko säännönmukaisesti yhden harjoituksen joka viikko, mutta tehtyjen treenien määrä on kuitenkin huomattavasti isompi.

Miksi treenejä on jäänyt väliin? Muutamaa sosiaalisen elämän väliintuloa huomioimatta syy on aina ollut työn aiheuttamasta energiakadosta ja väsymyksestä. Haluan kuitenkin ajatella että jo erikoissairaanhoidon päivystyspoliklinikalla työskentely itsessään pitää peruskunnosta huolta, sillä luotettavien askelmittaritulosten perusteella työvuoron aikana käveltyjen kilometrien määrä lähentelee kaksinumeroisia lukuja. Jos yövuoropätkään sattuu useita vilkkaita valvomisia, sen lyhyen ajan hereillä olosta jota ei työpaikalla tarvitse viettää käyttää intervallien sijaan mieluusti vaikkapa suklaafudgebrowniejäätelöä ja katsoo telkkariohjelmia.

Olen aloittanut nyt myös lihaskuntotreenit. Vaikka Cooper on ainoa karsiva testi tulevassa koitoksessani, järjestetään koulutuksen aikana toki myös lihaskuntotesti vatsalihasliikkeineen ja punnerruksineen. Totuus on se, etten tällä hetkellä pysty edes tyydyttävään määrää punnerruksia. Viime viikkoina punttitreenini on ollut hyvin ylävartalopainotteista. Vähän räpeltämistähän tää alku on ollu, enkä malttais odottaa sitä luvattua tapaamista Urheiluhallien liikunnanohjaajan kanssa, jolloin tarkoituksena on suunnitella mulle kunnon kuntosaliohjelma ja jotain juoksutreeniä.

Sali jolla käyn, on Töölön FIX, ja mä tykkään siitä. Kotiovesta astuttuani olen viiden minuutin päästä jo juoksumatolla alkuverkalla ja aina löytyy nurkka ja painot haluamaani treeniä varten. Toki olen kymmenen enemmän ja useimmiten vähemmän aktiivisen kuntosaliharjoitteluvuoteni aikana oppinut välttämään ruuhkatunteja ja yritän ajoittaa treenini muiden ihmisten töissäolotunteihin, mutta koskaan en ole joutunut pahemmin odottelemaan tai jonottelemaan. Töölöstä löytyy myös ryhmäliikuntaa siitä pitäville ja punttitreenin hinnalla pääsee loppuverkaks vähän polskimaan.

Huomenna olen sopinut meneväni koklaamaan mikä on tämän hetken taso sitä Cooperia ajatellen. Onnistuinpa hönäyttämään kaverin jänikseksikin, joten odotukset ovat korkealla. Mikä se Cooperin testi sitten oikein onkaan?  Wikipedia kertoo että testin kehitti Cooper-niminen tohtori Yhdysvaltain armeijalle 1960-luvun lopussa.  Testissä juostaan 12 minuuttia TÄYSII niin pitkälle kuin mahdollista. Sillä on paljon tekemistä maksimaalisen hapenottokyvyn kanssa. Voisin referoida tähän koko artikkelin mutta helpommalla pääsemme jos luette sen suoraan osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Cooperin_testi.

Kauko Röyhkällä on asiasta omanlainen näkemyksensä, katso video https://www.youtube.com/watch?v=Ldl96A4NmIw

Mä en itse muista juokseneeni koulussa Cooperia, en vaikka yläasteen kävinkin urheiluluokalla. Ensimmäisen kerran juoksin virallisen ja valvotun testin vasta alokasaikana Santahaminassa. Muistaakseni tulos oli todella säälittävät 2140 m, tulosta paransin vuodessa huimat 200 metriä. Tarpeeksi ansaitakseni kuntoisuusloman. Sen enempää selittelemättä todettakoon siis, ettei testi ole koskaan ollut vahvuuksiani. Syyskuussa, noin puoli vuotta hieman määrätietoisemmin juoksenneltuani sain tulokseksi 2400, joten olen varma siitä, että huomenna kaverini kirittää mut vähintään siihen kahteen ja puoleen kilsaan.