Kun ihminen on varustettu ”kaikki tai ei mitään”-tyyppisellä luonteella, mennään asiassa kuin asiassa helposti äärimmäisyyksiin. Joko tehdään kaikki intohimoisesti, täydellisyyttä tavoitellen ja asialle omistautuen tai sitten ei tehdä ollenkaan. Luonteenpiirteen hyvät puolet tulevat esiin silloin, kun on menossa ensin mainittu vaihe; kaikki sujuu ja elämä hymyilee.

Sitten tulee kyllästys ja ”ei-mitään”-vaihe, jossa kaikki tehdään juuri päinvastoin kuin aiemmin. Antaa mennä, kun on alamäki.

Kun on puoli vuotta onnistuneesti elänyt ruuan suhteen sangen säntillistä elämää, alkaa jossain vaiheessa tehdä mieli niitä kiellettyjä asioita. Raakasuklaa silloin tällöin ei enää riitäkään, vaan ajatuksissaan palaa yhä uudelleen ja uudelleen syömään kertaheitolla paketillisen fazermintejä. Tilannetta ei yhtään helpota se, jos ruokakaupat täyttyvät käytäviä myöten konvehtirasioista ja painonpudotustavoitteeseenkin on jo päästy.

Joulukuussa kävikin sitten niin, että itsehillintä petti. Täysin. Kaikki alkoi viattomasta ajatuksesta pitää terveellisestä elämästä joulukuun ajan hieman taukoa ja sallia itselle satunnaisesti pieniä määriä jouluherkkuja silloin, kun niitä tekisi mieli. Eipä aikaakaan, kun juuri muuta ei suuhun enää mennytkään kuin sokeria sen kaikissa mahdollisissa muodoissa. Ja kun vauhtiin on kerran päässyt, on kierteen katkaiseminen vaikeaa. Itselläni sokerin syöminen kun johtaa myös siihen, että juuri mikään ruokavalioon normaalitilassa kuuluva ei maistu. Aamupuuro korvataan leivän puputtamisella ja lounassalaatin sijaan valitaan vaikkapa tuhti pastaruoka, jonka energiamäärällä eläisi kokonainen perhe, tiedätte varmaan kuvion. Olisin varmaan syönyt vaikka alla olevan kuvan joululahjakorviksetkin, jos muuta hyvää ei olisi ollut käsien ulottuvilla.

Koska ”kaikki tai ei mitään” -ihminen ei tunne käsitteitä maltillisesti ja satunnaisesti, on mässäyskierteelle pistettävä stoppi lopettamalla ongelmanaiheuttajan syöminen kokonaan riittävän pitkäksi aikaa. Onneksi tapaninpäivään mennessä olo oli jo käynyt sen verran huonoksi, että erityisesti sokerin karsiminen ruokavaliosta tuntui jo varsin houkuttelevalta ajatukselta.

Tammikuu onkin siis alkanut jo tutuksi käyneellä linjalla: ei sokeria, ei prosessoituja elintarvikkeita, ei turhia maito- tai viljatuotteita. Toisaalta on myös ollut helpottavaa palata tuttuihin tapoihin, ja olokin on jo muutaman päivän ruodussa pysymisen jälkeen huomattavasti parempi. Koska tarvetta varsinaiseen painonpudotukseen ei enää ole, ajattelin kokeilla jatkossa ns. vapaasyöntipäivää muutaman viikon välein.  Josko sen avulla saisi pidettyä himot kurissa ja ruokarytmin mahdollisimman normaalina.

Vaikka suklaata ja muuta vastaavaa tungettiin suuhun kaksin käsin useamman viikon ajan lähes päivittäin, selvittiin painonnousun suhteen onneksi säikähdyksellä ja uutta sulatettavaa tuli vain puolen kilon verran jos sitäkään. Myös treenirytmi pysyi joulukuussa sopivana ja olen huomaavinani pientä kehitystä kestävyyskunnossa. Sen kunniaksi päätin kokeilla, onnistuisiko 10 kilometrin juokseminen juoksumatolla. Onnistuihan se, mutta juuri paljon enempää ei ehkä olisi enää mennytkään. Puolimatkassa puolimaratonista ollaan, tästä on hyvä jatkaa.

Tiedättekö muuten, mikä tämä kiduttaja on? Vehkeen nimi taitaa olla englanniksi monkey bars, joten kutsuttakoon sitä tästä eteenpäin apinatelineeksi, kunnes oikea suomenkielinen nimitys joskus minullekin selviää. Sitten asiaan. Jotta saisitte jonkinlaisen käsityksen siitä, miten surkeat käsivoimat minulla on, paljastan salaisuuden. Kuvittelin nimittäin, että saisin hilattua itseäni tässä apinatelineessä jonkin verran eteenpäin, ehkä jopa puoleen väliin saakka. Todellisuus oli kuitenkin hieman karumpi, sillä jaksoin siirtää itseäni telineessä kunnolla vain yhden välin verran. YHDEN! Se on vain vähän enemmän kuin ei yhtään, ja sellainenhan ei tässä taloudessa käy laatuun.

Haaste heitetty ja vastaanotettu: Apinateline päästä päähän. Kaikki tai ei mitään.