Kausi huipentuu ihan kohta. Vähän päälle viikko aikaa siihen päätavoitteeseen jonka viime syksynä asetimme itsellemme. Eipä silloin tiedetty mihin ollaan ryhtymässä. Alussa toivottiin että kisaan pääsy olisi läpihuutojuttu. Että valitsijat jotenkin mystisesti näkisivät meidän kisahakemuksesta että ollaan ihan tosissaan vaikka cv ei ihan mallikelpoinen ollutkaan. No se ei mennyt niin kuin toivottiin ja sisuuntuneina ilmoitimme itsemme molempiin karsintakilpailuihin. Näin jälkikäteen ajateltuna huonoin vaihtoehto olisi ollut juuri se, että olisimme päässeet kisaan suoraan. Olisimmeko silloin lähteneet Utön kisaan hakemaan sitä mieletöntä kisafiilistä ja riemua? Olisimmeko lähteneet Sveitsiin hankkimaan mielenvahvuutta ja todellista taistelutahtoa? Olisimmeko lähteneet lajin MM-kisoihin soitellen sotaan meiningillä ilman mitään todellista käsitystä mitä tulee tapahtumaan?

Miksi me suivaannuimme niin paljon siitä, ettei meitä valittu hakulomakkeemme perusteella? Kuviteltiinko me oikeasti että meidän meriitit riittäisi kaikkien niiden seikkailu-urheilijoiden ja monen vuoden swimrunkonkareiden keskellä? No ei kai, mutta ehkä salaa vähän. Kun arvontapaikatkin meni sivu suun, oli kyllä mieli maassa. Olisiko mahdollista että ei ehkä uskottu omiin kykyihimme saada paikka karsintakisojen kautta?

Oli miten oli, nämä tapahtumat saivat meidät liikkeelle. Varmaankin aluksi meidän motivaationa toimi kosto. Hitto me näytetään niille että ne tekivät elämänsä isoimman virheen kun eivät valinneet meitä kisoihin. Ja niin me herättiin monena pimeänä talviaamuna lähteäksemme kuudelta juoksemaan uimahallille, tekemään uintitreenit ja juoksemaan takaisin. Toisinaan siinä vaiheessa kun saapui takaisin kotiovelle, alkoi aurinko vasta nousta. Niiden treenien jälkeen oltiin kyllä joka kerta sankareita.

Toukokuun puolessa välissä, kun muut vielä pysyivät visusti altaan puolella, me lähdimme ensimmäisiin virallisiin swimruntreeneihin Munkkiniemen rantaan. Molemmat ihan hypotermian partaalla sen hyvin pienen lajikokeilun jäljiltä, mutta molemmat myös yhtä hymyä koko loppupäivän. Ja seuraavana päivänä tehtiin se uudestaan, hymy vielä lähempänä korvia, jos mahdollista.

Jos jossain vaiheessa usko olisikin meinannut loppua, pääsimme todistamaan molemmissa karsintakisoissa ansainneemme paikkamme Ötillöön. Se on enemmän kuin sata jänistä. Paljon arvokkaampaa kuin saada paikka ilman mitään vaivannäköä. Ei vitsit, meistä oikeasti on tähän! Meistä jotka ihan vahingossa kuultiin koko lajista. Meistä jotka vaan päätti että tuonne me mennään. Siitä se kaikki lähti, pienestä päätöksestä ja tahdonvoimasta ja nyt me tosiaan ollaan menossa.

Ja vaikka pääkisa on vielä edessä, voi jo varmuudella sanoa, että tämä on ollut yksi hurjimpia, hienoimpia ja opettavaisimpia matkoja mitä olemme tehneet. Se että huomaa pystyvänsä asioihin joihin suhtautui aluksi epävarmuudella, on huikean motivoivaa. Minä, ihan itse! Me!