Urheiluteknologian huikea kehitys on mahdollistanut sen, että nyt ihan jokainen taviskuntoilijakin voi tuottaa harjoittelustaan vaikka minkälaisia tilastoja ja käppyröitä, joita voi sitten käyttää todistusaineistona tehdyistä treeneistä. On kalorit, sykkeet, kilometrit, watit, tunnit, korkeusvaihelu, tehoalueet, tuulennopeus ja lämpötila... Triathlonpiireissä kerrotaan usein samaa vitsiä: jos garminista loppuu akku kesken lenkin, voi yhtä hyvin lopettaa juoksemisen siihen paikkaan, koska harjoitusta ei ole tapahtunut, jos siitä ei ole dataa. Kyseessä voi olla vitsi ja hupsu urheilutrendi, mutta taustalta voi hahmottaa nykyihmisen perusideologian – kaikessa tärkeintä on tehokkuus ja tuloksellisuus. Ja jotta jokin voi olla tehokasta ja tuloksellista, siitä on oltava näyttöä.

Mitä sillä treenistä kerätyllä datalla sitten oiken tehdään? No, se taltioidaan harjoituspäiväkirjaan ja tietysti jaetaan sosiaalisessa mediassa aiheeseen sopivan kuvituksen kera. Harjoituspäiväkirja on essentiaalinen väline jokaiselle, joka haluaa olla vakavasti otettava triathlonisti tai muu kestävyyshöntsäilijä. Lisäksi pitää olla vähintään facebook-tili, jolla voi pitää ystäväpiirinsä tietoisina omista urheilullisista uroteoistaan. Vielä parempi on, jos omistaa ainakin instagram- ja twitter-tilin sekä tietysti oman kestävyyshöntsäilyblogin, josta muut samaan heimoon kuuluvat voivat käydä lukemassa, miten erinomaisesti olet viime aikoina harjoitellut. Asiaan kuuluu myös ilmoittaa omat henkilökohtaiset ennätyksensä eli ”pb:t” (personal best) blogin etusivulla. Ne ovat vähän niinkuin tavisurheilijan arvomerkkejä.

Oma harjoituspäiväkirjani vuosimallia 2014 on excel-taulukko, jossa dataa on kerätty tunnollisesti syyskuun puoliväliin asti. Sen jälkeen taulukko on tyhjää täynnä. Marraskuussa aloitin uuden, kunnianhimoisemman, jossa excel-taulukon rinnalla kulkee word-dokumentti, johon piti kirjata tarkemmat tiedot excel-taulukon treeneistä. Viimeinen kirjaus on ajalta ennen joulua... Minulla on facebook-tili, mutta intoni postailla niitä, oi niin ärsyttäviä, treenipostauksia on laantunut mennävuosista. Meidän tiimillä on nykyään myös blogia ihan kaksin kappalein, mutta niidenkin sisällöntuotto tuntuu välistään olevan pistoolikyykkäämiseen verrattavissa olevan ponnistamisen takana. Mikä ihme minua siis vaivaa? Enkö olekaan enää kunnon kestävyyshöntsä? Olenko koskaan ollutkaan?

Tätä olen pohtinut tässä viime aikoina, kun olen yrittänyt löytää inspiraatiota tähän blogitekstiin. Itävaltaan muuton jälkeen suhtautumiseni urheiluun on jotenkin muuttunut. Täällä olen urheillut ehkä enemmän ja monipuolisemmin kuin koskaan ennen. Olen keikkunut vuoren seinämissä, milloin kävellen, milloin juosten tai suksilla. Olen noussut huipuille ja laskeutunut taas alas laaksoihin. Olen ihmetellyt maisemien kauneutta ja maaston haastavuutta. Vuorilla sitä jotenkin alkaa tajuamaan, miten kaikki turha ponnistelu on niin hupsua... Jos sinun pitää kiivetä huipulle, kiipeä, mutta jos et halua huipulle, miksi ponnistella turhaan? Ja jos päätät kiivetä, mikset nauttisi myös matkasta? Ja miksi kiirehtisit? Nykyhetki, kun on oikeastaan kaikki ja huipulle pääsy on jokatapauksessa epävarmaa. Miksi myöskään tekisit noususta rankempaa, kuin sen tarvitsee olla, ottamalla selkääsi ylimääräistä kuormaa?

Downshiftaus-termistöllä, olen varmaan oppinut olemaan itseäni kohtaan ”armollisempi”. Ja sen seurauksena nautin elämästä ja urheilusta ehkä jopa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Matkasta on tullut päämäärää tärkeämpi, kun äiti maa on kaikessa kauneudessaan muistuttanut, mikä elämässä ja urheilussa oikeastaan on minulle tärkeintä – ei se ole se lopputulos, eikä se miltä se ulospäin näyttää, vaan se miltä se juuri nyt minusta tuntuu. Miten sen on edes voinut unohtaa... hupsua.

Jenni-Julia