Uuden oppiminen on tässä iässä vaikeaa, joskus jopa lannistavaa. Nytkin kun vedän ylleni pyöräilijän trikoot, pistän kypärän päähän ja napsautan lukkopolkimet kiinni, tuntuu kuin olisin menossa naamiaisiin. Ei parhaatkaan varusteet tee minusta maantiepyöräilijää. Siis niitä joita näkee nykyään viilettävän töihin ja kotiin pitkin poikin pääkaupunkiseutua. Minä olen tottunut taittamaan työmatkat julkisilla. Olen kova puhumaan hyötyliikunnan puolesta, mutta hyödyn itse siitä kovin vähän.

Ideatasolla osaamme harrastaa mitä vain, kuvitella miltä tuntuu kyetä juoksemaan, uimaan tai tanssimaan. Silti liikunnasta puhuminen on aina helpompaa kuin konkreettinen toteutus. Itse ainakin olen monesti julistanut, että aloitan joku päivä milloin minkäkin harrastuksen. Polkupyörää työmatkoja varten olen suunnitellut ostavani viimeiset viisi vuotta. Olen kuitenkin tajunnut, että tarvitsen hyvän syyn aloittaakseni jonkin uuden harrastuksen tai toiminnan. Sen verran hyvin mukavuudenhalu - ja ihan silkka laiskuus - säätelee päätöksentekojärjestelmääni.

Viimeksi tällainen dramaattinen elämänmuutos tapahtui kesällä 2011, kun päätin auttaa äärimmäisen uhanlaista saimaannorppaa. Sain idean, jätin puheet vähemmälle ja vain rupesin muuttamaan ideaa todeksi. Yhdessä luotettavien työkavereideni kanssa loimme Norppauinti-hyväntekeväisyysuinnin. Reilun vuoden kestänyt projekti huipentui elo-syyskuussa 2012, kun uin saimaannorpan puolesta yli 140 km Saimaan halki ja tiimimme sai kerättyä mukavan rahasumman norpan suojeluun.

Itse 11 päivän uintimaratonia edelsi vuoden intensiivinen harjoittelu, sillä idean saadessani osasin uida vain mummorintaa. Saimaannorpan auttaminen oli syy haastaa itsensä, oppia uusi taito ja mennä epämukavuusalueelle. Norppauinti opetti, että juuri liikunnan kautta, sen universaalin kielen avulla, voimme yrittää vaikuttaa, ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja pistää hyvän kiertämään. Nyt Norppauinti on enää kaunis muisto, mutta sen myötä uinti myös jäi elämääni, nykyään se tuntuu jo luontaiselta osalta minua - kesät avovesiuiden, talvet perinteisesti uimahallissa.

Viimeisen päälle pramea maantiepyörä rullaa asvaltilla kevyen oloisesti. Silti itse laji tuntuu vielä varsin vieraalta. Minun on kehityttävä nopeasti, jos haluan onnistua tässä projektissa. Idea syntyi tuttuja uutisotsikoita lukiessa. Olen jo pitkään halunnut tehdä jotain kehitysmaiden lasten hyväksi. Oli tahtotila vailla toteutuskeinoa.

Aion fillaroida kehitysmaiden lasten puolesta reilut 850 kilometriä Napapiiriltä Nenäpäivä-studion loisteeseen. Hetken impulssina löysin jälleen elämääni syyn. Itselleni tärkeän syy opetella uutta, yrittää ylittää henkiset ja fyysiset rajani.

Marraskuun alun starttiin on vielä vähän aikaa, mutta keskeneräisyyteni tuntuu niin todelliselta. Takamus puutuu nopeasti, selkääni kolottaa jo parinkymmenen kilometrin pyöräily. Minun täytyy vielä ajaa kroppani sisään tähän kestävyyslajiin. Onkohan minusta edes tähän? Mitä jos epäonnistun? Nämä pelot nousevat mieleeni jokaisessa treenissä. Nyt on kuitenkin tärkeintä vain opetella ja tehdä.

Muistan jälleen, miksi on niin tärkeää haastaa itsensä oppimaan uusia asioita, on sitten minkä ikäinen tahansa. Huomaan jo nyt, että pyöräilyn tuoma uudenlainen rasitus kropalleni saa sen muutostilaan - välillä jopa hurmostilaan. Tuntuu kuin kroppani huutaisi kiitos, että pakotan sen tekemään jotain uutta; herättämään pitkällä siestalla olleita lihasryhmiäni, käynnistämään uudelleen torkkutilassa ollutta elimistöäni. Ja miten hyvää meille tekeekään päästä pois siitä itsellemme tyhjien lupauksien esittämisen kierteestä. Viimeinkin bussikorttini on jäänyt lataamatta.

Uuden liikuntamuodon tai harrastuksen valloitus voi tapahtua hyväntekeväisyyden nimissä, kaveri- tai työporukan välisen kisailun tai vain itsensä ylittämisen kautta. Tämän ei tarvitse tarkoittaa mammuttimaisien haasteiden ottamista, kuten maratonin juoksua tai triatlonistiksi ryhtymistä. Ystäväpariskunta aloitti yhteisen tanssiharrastuksen. Pian he osallistuvat leikkimieliseen paritanssikilpailuun. En muista koskaan nähneeni heitä niin elinvoimaisina, ja onnellisina yhdessä. Ehkä liikunnan syvempi merkitys on juuri sen viestivässä voimassa. Liikkuminen on vuoropuhelua, toisiin ihmisiin yhteyden etsimistä ja löytämistä.