Olen siis päättänyt treenata itseni puolessa vuodessa rapakunnosta Naisten kympille. Minulle tässä onkin riittämiin haastetta. En ole nimittäin koskaan varsinaisesti pitänyt lenkkeilystä. En ole myöskään kovin aktiivinen liikkuja.

Kun maratoonia harrastava kaverini lähti taannoin kanssani lenkille, hän joutui ensin hysteerisen naurukohtauksen kouriin. Syynä oli varusteeni. Käsitykseni sopivista juoksuvaatteista on Rocky Balboa -leffassa nähdyt nyrkkeilijän paksut collegehousut ja rento huppari sekä varsitennarit, karvavuorella (oli nimittäin kylmä ilma). Olin kyynelsilmin kikattavasta juoksukaverista vähän harmistunut, olin sonnustautunut kuitenkin parhaimpiini. Kävi ilmi, että vuorelliset varsitennarit Seppälästä eivät ehkä kuitenkaan ole parhaat mahdolliset juoksukengät, vaikka ne kyllä aika vetävän näköiset olikin.

Maratoonari päätti tämän kokemuksen jälkeen lahjoittaa minulle iskemättömät lenkkarinsa. Nolostus vaihtui kiitollisuuteen. Meinasin itsekin tukehtua nauruun, kun tajusin miksei juoksu ole aikaisemmin oikein napannut.. “Kun se tuntuu niin raskaalta ja jalat jotenkin kolisee tietä vasten”. Minähän en välineurheilja ole, periaatteesta. Iso-ukkikin hiihti lankkusuksilla kouluun, kymmenen kilometriä, pimeässä, piano selässä. “Terve sielu terveessä ruumiissa” on ukilta peritty ohjenuora, ja sen mukaan treenata voi vaikka rautakangella, kuten ukki teki.

Kiskaisin kunnon juoksulenkkarit ensimmäistä kertaa jalkaan ja halleluja, nehän juoksee melkein itsestään! Ehkä välineillä on sittenkin jotain merkitystä. Askel rullaa ihan eri tavalla, jalat eivät enää töksähdä kivikovina tien pintaan. Tuntuu kuin kengissä olisi jouset, juoksu on niin sulavaa. Ensimmäinen myönnytys on tehtävä ja todettava, että ihmiset, juoksukengät täytyy olla!

Kun mama päättää karistaa vauvakilot ja tehdä itsestään teräksisen paketin, ei juoksuvauhdissakaan pihistellä. Mutta ei minulla tietenkään riitä aika eikä kärsivällisyys mihinkään alkulämmittelyyn. Rehellisesti, ei hajuakaan miten sellainen pitäisi tehdä. Hypähdellä ja hötkyillä liikennevaloissa ennen lenkkipolkua? Vai oikein jotain jumppaliikkeitä kotona? Parempi vaan ampaista vauhtiin, ennen kuin koko into ehtii lopahtaa! Juoksussahan parasta on juuri se, että lenkille voi lähteä juuri, kun inspiraatio iskee ja perheen aikataulut antaa myöden. Jos siinä alkaa lämmittelemään, voi jäädä koko lenkki.

Sain muuten tällaisen vinkin lähipiiristä, että lenkin lopussa kannattaa kiskaista itsestään kaikki irti ottamalla loppuspurtti. Silloin kuulemma kalorit palaa vielä kotisuihkussakin! Kuulostaa hyvältä, tätä ohjetta noudatan. Viimeisellä suoralla kyllä meinaan sotkeutua omiin jalkoihini, mutta tuntuu hyvältä, kun vielä rappukäytävässäkin sydän laukkaa. Olin aivan unohtanut, miten hyvältä tuntuu hengästyä kunnolla. Sitä tunnetta voin suositella!