Mitä pitkänmatkanjuoksua treenaava sitten tekee, kun maass´on hanki ja varpaat jäässä? Tai kun koko perhe potee kestoflunssaa jo kolmatta viikkoa, syö noutonepalilaista ja makaa nessupaketin vieressä hyytyneenä? Kun rikkoo kaikkia keksimiään vinkkejä terveelliseen elämään pyrkivälle? Kun oma liikuntablogi saa irvistämään..?

Sairastamisessa on se hyvä puoli, että silloin muistaa taas, miksi terveyttä halusikaan tavoitella. Aloitan siis vitamiinitankkauksella ja haen kaupasta kilon mandariineja. Rauhoittelen itseäni, että noutoruoka ja eineskin ovat osa arkea. Tulee varmasti taas päivä, kun into piukassa höyrytän kasviksia ja kiidän lenkkipolulla. Mutta nyt lepään. Sekin kuuluu terveelliseen elämään.

Ja niinä päiviä, kun lapsenhoito ottaa koville ja odotan otsasuoni tykyttäen auttavia käsiä, on todettava, että mikään ei väliin piristä niin paljon, kuin kahvilassa nautittu kakkupala. Nautiskelu kuuluu myös hyvään elämään.

“Sokeritankkauksen” jälkeen saan energiapiikin ja lähden lenkille. Muistan, miksi olen alkanut pitää siitä. Se on omaa aikaa. Saan raitista ilmaa. Lujaa juokseminen voimaannuttaa. Silloin tuntee itsensä vahvaksi ja nopeaksi, eläväksi. Ja on palkitsevaa huomata oman kuntonsa nousevan.

Mutta talvi on oma lajinsa. Pakkanen ottaa henkeen ja liukkaalla on vaikea pysyä pystyssä. Mukaudun sääolosuhteisiin ja lähden ladulle.

Hiihto on Helsingissä harvinaista herkkua ja kohta katoava luonnonvara. Paloheinästä löytyy kuitenkin tykkilunta, useita latuvaihtoehtoja -  ja järjettömän hyviä munkkeja.. Ulkoliikunta tuntuu jostain syystä myös terveellisemmältä kuin sisäliikunta. Ehkä nämä ovat taas näitä iso-ukin aikaisia aatteita. “Lattianpesu on tehokkaampaa kontallaan kuin seisaallaan” -tyylisesti. Parin vuoden hiihtotauon jälkeen meinaankin olla kontallani alkumatkasta, mutta päätän kopioida hiihtokaverini tekniikkaa. Mikään ei kiritä niin hyvin, kuin edellähiihtävän selkämys. Nautin vauhdista, vaihtuvista maisemista, ulkoilmasta ja luonnon kauneudesta.

Monipuolinen liikunta piristää ja tekee hyvää koko keholle, ja mielelle. Huomaan hylänneeni joksikin aikaa kaikki tavoitteeni. Paitsi sen tärkeimmän: haluan pysyä terveenä. Eräänä kauniina päivänä tajuan yllättäen janoavani taas liikuntaa, itseni vuoksi. - Se tekee minulle hyvää! Eksynyt motivaationi on löytänyt takaisin kotiin. Ymmärrän, että “motivaation karkailu” on normaali oireyhtymä jokaisen arjessa. Sen kanssa pitää vain oppia elämään. Siitä tässä tavoittelussa kai onkin kyse: Ei vain päämäärän saavuttaminen, vaan kaikki, mitä matkalla sinne voi itsestään ja elämästä oppia ja oivaltaa.