Ei, en valitettavasti tavannut kovasti ihailemaani miesnäyttelijä Bradley Cooperia. Vaan tohtori Kenneth H. Cooperin vuonna 1968 Yhdysvaltojen armeijalle kehittämän maksimikestävyystestin, jossa 12 minuutin ajan juostaan niin pitkälle kuin pääsee. Tässä tapauksessa Eläintarhan kenttää ympäri koleassa tuulessa.

Vihaan ympyrän juoksemista, olen aina vihannut. Tai en ehkä vihaa, mutta en myöskään ymmärrä sen funktiota. Se lienee hyvä kertoa jo heti alussa.

Tykkään liikkua jalan paikasta A paikkaan B. Ja tykkään erilaisista pallopeleistä, mailojen kanssa tai ilman. Mutta ympyrän juoksemista minä en vaan käsitä. Ja vielä vähemmän sitä, jos juoksee paikoillaan, sisätiloissa! Joten se tuli varmaan nyt selväksi.

Wikipedian mukaan testi sopii parhaiten kokeneille juoksijoille. Kyllä, tasaista sileää ilman mitään pallopelimailoja kädessä tai pallon seuraamista olen juossut viimeksi joskus yläasteella, Kuopion Väinölänniemellä. Valehtelematta n. 20 vuotta sitten.

Edelleen, Wikipedian mukaan, huonokuntoiselle Cooperin testin vaatima kova rasitus ei ole riskitön. Kyllä, tunnustan köhineeni keuhkoja irti koko loppuiltapäivän testin jälkeen. Ja huonot kengät = järkyttävän iso hiertymä päkiän ja varpaan taitekohdassa toisessa jalassa.

En jaksanut juosta. En edes hölkätä koko kierrosta. Mutta en myöskään pysähtynyt enkä jättänyt leikkiä kesken. Enkä jäänyt laahustamaan loppuajaksi radalle, vaan ihan reippaasti kävelin reipasta vauhtia eteenpäin myös ne hetket, kun kävelin. Kun kerran päähänpisto tuli, niin sitähän sitten oltiin ihan itse siinä samaisessa suossa loppuun asti! Se on kuitenkin vain 12 minuuttia.

Pohtiessani matkan varrella sitä, kannattaako astua kantapää edellä vai päkiät edellä vai läsäyttää koko jalkapohja kerralla maahan, totesin, että päkiät edellä taivaltaessa saa pohkeet kipeäksi ja toisaalta kantapää edellä astuessa huomaa, miten paljon persaus painaa. Joten yritin etsiä kultaista keskitietä, siinä onnistumatta. Ilmeisesti juokseminenkin on tekniikkalaji, jota pitäisi harjoitella, jotta se alkaisi sujumaan.

Ei minulla ollut kyllä myöskään tulostavoitteita, sillä eihän minulla ollut aavistustakaan miltä juokseminen tuntuu, kuinka kauan yhteen kierrokseen menee ja kuinka pitkälle pitäisi ehtiä, että olisi taulukoiden mukaan jotain muuta kuin täysin surkea, eli huonouden alarajalla.

Olin ensimmäiset kaksi kierrosta vähän yli 2,5 minuutin kierrosvauhdissa, mutta sitten hidastui. Aika ehti loppua ihan muutamaa kymmentä metriä vaille neljä kokonaista kierrosta. Eli sellaisella tasaisella 3 min/kierros, olisi tulos ollut 1600 metriä. Nyt se oli 1560 metriä. Olisinpa tajunnut katsoa kelloa 20 sekuntia aiemmin, niin olisi loppuspurtilla (ehkä) saanut senkin viimeisen kierroksen täyteen.

No mutta, samaisen Wikipedian sivun taulukosta nähdään, että tulos ei ole Erittäin huono. Eikä myöskään Huonon alarajalla. Itseasiassa vain vaivaiset 140 metriä pidemmälle, niin tulos olisi ollut jo Keskiverto!

Ihan huikeaa!!!! Lähes kylmiltään, ilman erityisiä juoksulenkkejä, pelkällä paikasta toiseen kävelyllä ja sitkeydellä vain 140 metrin päähän Keskiverrosta.

Näkisipä yläasteen liikunnanopettaja minut nyt! Se, joka halusi aina mennä poikien ryhmään pelaamaan pelejä ja joka purnasi kovasti kaikkia 1500 metrin juoksuja ja itseasiassa kaikkea juoksemista vastaan, kiersi kenttää ihan itse ja ihan vapaaehtoisesti. Ilman mitään kytköstä pallopeleihin. Enkä ollut todistetusti edes surkea!

Luulen, että tästä tulee tapa. Parin kuukauden päästä seuraava kerta.

Tai sitten ei. Eihän sitä ikinä tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja tässä välissä... niin... kävelyä, kävelyä ja kävelyä. Edelleen.