Uusi vuosi, uusi alku, mutta sama äiti, joka ei meinaa toipua joulunvietosta millään. Nyt kun koristukset alkavat olla taas paketeissaan, huomaan että pimeä, märkä ja kylmä vuodenaika koettelee. En ole kuullut sen saavan kyllä kenestäkään parhainta energiaa esiin. Vaikka ollaan menossa kohti valoisampaa aikaa, ilta meinaa edelleen laskeutua päiväsaikaan, eikä lunta ole ollut Helsingissä nimeksikään. Arki on palannut, väsyttää ja tekee mieli hautautua lasten kanssa duplokasaan tai nukahtaa Pikku Kakkosen ääreen. Mitä on tehtävissä, kun juoksukenkälaatikon sijaan käpistelen mieluummin joulusta jääneitä piparirasioita.

Jätin juuri iltakävelyn kuraisella lenkkipolulla väliin ja siirryin suoraan seuraavaan vaiheeseen - lämpimään suihkuun. Mietin, miten hyvältä ulkoilu olisi varmaan tuntunut, mutta itsesyytösten sijaan koitan toisenlaista mentaalitreeniä. Äitielämä kahden pikkulapsen elinpiirinä voi olla kuluttavaa. Jos sydäntalven pimeydessä kaikki muu tuntuu vastenmieliseltä suorittamiselta, pohdin voisiko rehkimisen sijaan elämään koittaa lisätä hyvää oloa ja hemmottelua? Voisiko sitä myös löytää jostain muualtakin kuin kaakaomukista ja suklaarasiasta?

Liikunnasta tulee hyvä olo, kunhan saa itsensä ensin ylös lastenhuoneen leikkimatolta. Käyn mielessäni läpi lajeja, joihin minun on matala kynnys lähteä ja joissa on mukana jokin “hoivaava” elementti. Esimerkiksi ryhmäliikuntatuntien venyttely- ja joogatunnit toimivat hyvinä rauhoittumisen ja palautumisen hetkinä. Hankin vuoden pimeimpään aikaan myös kauan haaveilemani polkupyörän. Sillä viilettäminen tuntuu lähes euforiselta tihkusateessakin. Uuden vuoden pippaloissa tuli askelmittarin mukaan puolestaan tanssittua melkein naistenkympin verran. Nämä eivät ehkä edusta tavoitteellista liikuntaa, mutta ovat saaneet minut liikkeelle ja niistä on tullut hyvä olo ja virkistynyt mieli.

Aina ei tarvitse sykkiä sata lasissa. Eivät kukatkaan jaksa ympärivuotisesti täällä kukkia. Voisiko jonkinlaista satokausi -ajattelua soveltaakin liikuntaan ja vuodenaikojen tai elämänvaiheiden vaihteluun? Jos jotain olen äitiydessä oppinut, se on oman jaksamisen kunnioittaminen. Omaa kehoa kannattaa opetella kuuntelemaan. Aktiivisuus virkistää, mutta hampaat irvessä hikoilu ei aina motivoi. Välillä tarvitaan muuta.

Miten olisi kylmän ja pimeän iltalenkin sijaan vaikka uinti ja lämmin sauna? Tykkäänkin vedestä enemmän juuri lämpimässä uima-altaassa kuin kylmänä norona lenkkitakin niskassa. Lähden siis uimahallille ja kokeilen jotain uutta: vesijuoksua. Se on esimerkiksi pyöräilyn ja coretuntien ohella hyvä laji synnytyksestä palautuvalle vartalolle. Saan erinomaista ohjausta urheiluhallin oma-ohjaajalta ja tajuan, ettei vesijuoksulla taida olla paljoakaan tekemistä sen pareittain uima-altaassa höpöttämisen ja tamppaamisen kanssa, vaikka sekin vaikuttaa ihan hauskalta.

Vesijuoksussa treenitekniikoita on monia: muun muassa polvennostojuoksu, sprintti, hiihto, intervalli ja pakarapotku, käsiä unohtamatta. Juostessa tulee niin kuuma, että ensi kertaa elämässäni kaipaisin altaaseen viileämpää vettä. Kun kiipeän ylös altaasta, vedessä kevyesti nousseet jalat tuntuvat lyijyltä, treeni on ollut tehokas. Mutta mihinkään ei satu, särje eikä kolota. Vesi on hyvä elementti, sillä se on turvallinen nivelille. Vesi hellii ja kantaa vartaloa. UImaradallakin voi näköjään tehdä hyvän juoksutreenin!

Vesitreenistä innostuneena menen uimakouluun Mäkenlänrinteen uimahallille. Uimatunnin teemana on rintauinti. Valitsin sen, sillä “sammakko” on selkäuinnin lisäksi ainut uintitekniikka, jolla pääsen eteenpäin. Olen aina pitänyt uimisesta paljon, mutta en ole saanut lukion liikuntatuntien jälkeen uimaopetusta. Aikuisten uimatunnilla opettaja ohjaa oikeaan ja tehokkaaseen uintiasentoon sekä hengitystekniikkaan. Rintauinnin liikerataa hiotaan sujuvammaksi ja vahvemmaksi. Jo ensimmäisen uimatunnin aikana saan uintiini uutta potkua. Vauhtia tulee huimasti enemmän ja uinti lähtee liukumaan. Vedessä vauvamaha “katoaa” ja tunnen itseni virtaviivaiseksi vesipedoksi. Valitettavasti pukuhuoneen peilissä ei vielä näkynyt samaa muutosta, mutta uintitunti oli todella innostava ja palkitseva, suorastaan koukuttava. Teki hyvää!

Joulun jälkeen iskee helposti päälle katumusharjoituksia muistuttavat kieltäymykset ja itsensäpiiskaamiset uudenvuodenlupausten muodossa. En halua tänä vuonna tehdä mitään suurieleistä elämänmuutos-, painonpudotus- tai muuta suorituslupausta. Mitä jos sen sijaan lupaisin itselleni ihan vain hyvää mieltä? Voisinko luvata suhtautua elämään tänä vuonna armollisesti ja positiivisesti, ja pitää itsestäni parempaa huolta? Jos lupaisin itselleni tänä vuonna enemmän hemmottelevaa, tervehdyttävää ja voimaannuttavaa liikuntaa?

Itse asiassa mikä tahansa laji, liikkumisen muoto ja teho taitavat sopia tähän tarkoitukseen. Luulen, että suurin harjoitus tapahtuu asennoitumisessa: miten suhtaudun liikuntaan ja miten saan itseni useammin sen pariin? Asennemuutoksen alkeiskurssi on kuitenkin jo alkanut: ajattelen liikuntaa hyvän olon lähteenä ja itseni hoivaamisen keinona. Haaveilen jo salaa kokeilevani seuraavaksi vesijumppatuntia tai koko perheen uimakoulua. Oman ajan lisäksi mukavat yhteiset puuhat perheen kanssa aktivoisivat ja tekisivät hyvää koko perheelle.

Siis hyväätekevää alkanutta vuotta meille kaikille!