Ei ole mikään salaisuus, että pystyäkseen juoksemaan pitkiä matkoja vauhdikkaasti pitäisi jaksaa lukemattomia kilometrejä kevyesti PK-tasolla. Aihetta on käsitelty lähes kaikissa treeniblogeissa, valmennusryhmissä ja juoksua käsittelevissä kirjoissa - mutta silti se tuntuu pistolta sydämessä kun aihe nousee uudestaan silmien eteen: http://www.hs.fi/blogi/juoksublogi/a1473212522281.

Olen ollut järjettömän huono seuraamaan ja toteuttamaan treeniohjelmia pilkulleen. Juoksu tai köpöttely ovat aina luiskahtaneet vauhtikestävyyden puolelle - ja joskus kokonainen puolimaraton on tullut vedettyä lähes maksimisykkeiksi laskettavilla syketasoilla.

Yritän parantaa tapani. Vaikka se onkin vaikeaa.

Juoksin toista kertaa elämässäni Vuosaarijuoksun, sympaattisen puolimaratonin joka tuntuu melkein kylätapahtumalta. Ja mikä parasta, juoksu tapahtuu lähes kivenheiton päässä kotoani itäisessä Helsingissä.

 

Tavoitteena oli juosta pitkä rauhallinen lenkki, joka valmistaisi kroppaani tulevaa Amsterdamin maratonia varten.

 

Viimeisimmässä kynnystestissä aerobinen kynnys asettui jonnekin 140 lyönnin tienoille, joten ajatus oli juosta jossain sillä tasolla tai vähän kynnyksen yli. Mutta eipähän siitä taaskaan tullut sitä mitä piti.

Vaikka pidin nopeuden alhaisena, sykkeet nousivat jo heti alussa yli sadan viidenkymmenen. Juoksin niin hiljaa kuin mieli antoi periksi, eikä se ollut tarpeeksi. Olisi pitänyt mennä hitaammin, ehkä jopa kävellä.

Hidastaminen on kuitenkin todella vaikeaa, kun on juoksutapahtumassa ja jo valmiiksi köpöttelee omalle mielelleen liian rauhallisesti. Siinä häviää tavoitteet ja suunnitelmat nopeasti mielestä - ja vakuuttelee itselleen, että ensi kerralla sitten vielä rauhallisemmin.

Harjoitus meni siis PK-alueen sijaan VK-alueelle, mutta positiiviseksi puoleksi laskettakoon kevyt fiilis ja hyvä olo maalissa. Samaa vauhtia olisi jaksanut ylläpitää vielä ehkä sen toisenkin puolikkaan verran, vaikka toisella kympillä jalat osoittivat merkkejä tehdyn työn rekisteröitymisestä.

Seuraava pitkä harjoitus oli Vuosaarijuoksusta jo viikon päästä Espoon rantapuolikkaalla. Espoon juoksuun lähdin Vuosaaren kokemuksista viisastuneena vielä rauhallisemmin ja hyräillen zenimäisiä ajatuksia, kun lähdön jälkeen väkeä meni kymmenen kilometriä ohi vasemmalta ja oikealta.

En pystynyt Espoossakaan pitämään syketasoa ihan niin alhaalla kuin olisi pitänyt, mutta sain suoritettua kurinalaisen ja maltillisen juoksun. Vasta 18 kilometrin kohdalla päästin luontaisen haluni irti - ja juoksin viimeiset kolme kilometriä hyvällä kirillä maaliin. Keräsin loppukirini aikana satamäärin selkiä, myös monia juoksijoita - jotka olivat ohittaneet minut aiemmin reitillä vauhdikkaasti, mutta väsähtäneet ennen loppua.

Maalissa olo oli erittäin energinen ja rento, mikä kertoi sykerajoista huolimatta juoksun toimineen hyvin ja kropan kestäneen sillä tasolla suoritettua rasitusta erinomaisesti. Aika oli luonnollisesti aivan linjassa Vuosaarijuoksun kanssa - ja vaikken voinutkaan olla kuntooni tyytyväinen, toivoin näiden harjoitusjuoksujen lupaavan ainakin maaliinpääsyä ensimmäisellä maratonillani.

En ole vielä valmis juoksemaan kovaa, mutta ehkä olisin valmis juoksemaan pitkälle.