Tahtoisin olla tavoitteellinen ja kehittyvä kuntoilija.

Tahtoisin kehittyä maksimaalisen määrän, mahdollisimman vähällä työllä.

Mutta ennen kaikkea haluan pitää hauskaa ja nauttia - niin liikunnasta kuin elämästä muutenkin.

Tavoitteita on hyvä olla olemassa, mutta niiden suhteen on hyvä olla itselleen armollinen - mikäli ei satu olemaan ammattiurheilija jonka elanto on kiinni menestyksestä ja näkyvyydestä. Jos suksi ei kulje tai hauskuutta ei enää löydy, on parempi tehdä jotain muuta.

Starttasin harjoittelukauteen suurin odotuksin. Ilmoittauduin mukaan triathlonseuran harjoitteluryhmään, päivitin harjoittelukalustoa ja henkisesti valmistauduin tekemään kovasti töitä. Mielessä oli selkeä ajatus: vuosi 2017 olisi harjoittelun ja liikuntasuoritusten juhlaa, alusta loppuun.

Mutta aivan kuin Suomen kesässä, saattaa aurinkoisten suunnitelmien päälle sataa lumikerros.

Hyvin alkanut treenikausi katkesi flunssaan, jonka jälkeen treeniputken syrjästä oli todella vaikea saada kiinni. Ei tunnu hyvälle. Ei ole kivaa. Kroppa ei kestä. Sattuu.

Samaan aikaan lehtihyllyihin ilmestyi stressihormooneja nostattavia opuksia ja muistutuksia kesän lähestymisestä. Kalenterikin muistutti nopeasti lähestyvistä kilpailuista. Kuukaudet muuttuivat viikoiksi ja täysin yllättäen päiviksi - ja sitten olikin jo aika olla lähtöviivalla.

Helsinki City Run yllätti takavasemmalta ja muistutti, että joskus olisi järkevä käydä lenkillä - eikä tehdä vuoden ensimmäistä pitkää lenkkiä puolimaratonilla lappu rinnassa.

Maalissa harmitti oma juoksukunto, mutta hymyilytti kun viimeinkin sai pysähtyä. Endorfiinit valtoimenaan menin jossain mielenhäiriössä hetimiten ilmoittautumaan myös seuraavan vuoden tapahtumaan.

Triathlonkisojen ensimmäinen ponnistus tapahtui Tuusulan sympaattisessa Tuusulanjärvi triathlonissa, johon ilmoittauduin puolivahingossa kisaviikolla.

Sympaattinen kylätapahtuman tuntuinen kisa sai hymyilemään, vaikka melkein jäätymisasteinen järvivesi uinnin aikana latistikin vähän tunnelmaa.

Vanajanlinnan sprintti muistutti mieleen, miten kivaa triathlon onkaan. Mahtavaa päästä uimaan, pyöräilemään ja juoksemaan upeassa ympäristössä - innostuneen yleisön kannustamana.

Vierumäen olympiamatka oli huikeaa urheilujuhlaa. Mäkelänrinteen uintikeskuksessa käyty uintitekniikan yksityistunti kantoi hedelmää ja aiempien kisojen uintipaniikin sijaan sain aikaiseksi ehjän ja rennon uinnin.

Ennen kisaa sekä kisan jälkeen hymyilytti - ja syystäkin. Kaikki merkit näyttivät siltä, että peloista huolimatta myös tänä vuonna olisi mahdollisuus selvitä Joroisilta hengissä.

Joroisten kisamatkan tuloksena oli jotakuinkin tunnin parannus edellisen vuoden aikaan ja upea kokemus. Tiesin tekeväni liikuntasuorituksen sillä kuntotasolla mihin sinä päivänä pystyin. Olin iloinen että sain olla edes niin terve ja harrastaa mahtavassa porukassa.

Mikäli fiilistely puolimatkan suorituksesta kiinnostaa, kirjoitin Joroisten suorituksesta laajemmin blogissa täällä: http://laiskanpulskea.com/2017/07/17/joroinen-mita-jai-kateen/ .

Vaikka voisin olla pettynyt omasta suorituskyvystäni tänä vuonna olen iloinen ja onnellinen, että olen löytänyt kiinnostavan ja motivoivan harrastuksen. Kisat osoittavat armottoman raa'alla tavalla kestävyyssuorituskyvyn, eikä kehittymistä saa missään lajissa ilmaiseksi.

Suomen kesä on vasta parhaimmillaan, mutta mieli ja tavoitteet ovat jo ensi vuodessa.

Tämän vuoden kokemukset ovat opettaneet paljon, ja ensi vuosi tulee olemaan aivan mahtava. Mielessä on selkeä ajatus: vuosi 2018 on harjoittelun ja liikuntasuoritusten juhlaa, alusta loppuun.

Ja jos ei, niin ainakin tulee olemaan hauskaa.