Hyvä blogini uusi lukija! On ehkä asiallista tutustuttaa sinut aluksi siihen, mikä on johtanut minut tähän tilanteeseen.

Kävipä kerran eräänä maaliskuisena päivänä 2014... Tai itseasiassa se tapahtui yöllä, n. klo 00:20, kun heräsin sietämättömään kipuun vasemmassa nivusessa. Ei voinut olla paikoillaan eikä vaihtaa asentoa, edes varpaita ei kärsinyt liikutella. Jollakin ihmeen pershilaus-peruutuskonstilla pääsin hammasta purren ja itkua tuhertaen ja pyörtymättä kierreportaat alas. Se operaatio kesti varmaan puoli tuntia. Tajusin, että en ikinä olisi päässyt a) hissille ja b) autoon, joten ei muuta kuin ambulanssilla sairaalaan, jossa tulikin sitten vietettyä aluksi sairaalasta toiseen siirtyen ja lopulta kotiutuen Auroran infektio-osastolle samaan syssyyn seuraavat neljä viikkoa. Ja jotta asiat eivät olisi olleet liian yksinkertaisia, niin määrättiin täydellinen jalalle varaamiskielto n. kuusi viikkoa, osavaraamista kepeillä sen jälkeen varovasti pari viikkoa ja sitten vähitellen keppikävelyn vähentämistä, mikäli jalka ei kipeydy.

Kaikenlaista liikettä ja treeniä piti välttää toukokuun loppuun saakka, antibioottia ja kipulääkettä työnnettiin suoneen ja loppuajasta nappeina naamaan 8 viikkoa putkeen, 3 kertaa päivässä, joka päivä. Yksi 15 cm neula, jolla lonkkanivelestä imaistiin nestettä pois, kaksi röntgeniä, 5+ ultraäänitutkimusta, magneettikuva, tietokonetomografia, lukemattomia verikokeita jne.

Purulentti artriitti, sanoivat. Sellainen äkillinen märkivä niveltulehdus, joka hoitamattomana ja normaalin liikkumisen jatkuessa olisi parissa päivässä tuhonnut koko lonkkanivelen. Ikuisesti!

Tässä se bakteerinen märkä. Ja toi neula!

Yksi monista rei'istä ja yksi monista näytteistä

Normaali aamusatsi + lisäksi vielä antibiootit iv:nä

Tuloksena kaksi kuukautta poissa töistä, kotoa, harrastuksista ja kaikesta normaalielämästä, väliin jääneet streettanssin SM-kilpailut ja reilut 10 kg lisää kiloja. Lääkäri sanoi, että kestää nelinkertaisesti sen ajan, mitä olen ollut potilaana, että pääsee entiseen kuntoonsa. Eli kahdeksan kuukautta. Eli joskus vuodenvaihteen jälkeen voi todeta "parantuneensa" ja mömmöjen poistuneen elimistöstä. Kahdeksan kuukautta!!!

Olo oli yleensä ihan...

No mutta, niin sieltä vaan noustiin ja elämä jatkui. Aikani märehdittyä huomasin elokuussa elämään jo hieman takaisin ryhdistäytyneenä, että jalka on jo kunnossa, mutta kilot olivat jäljellä edelleen. Kesä-heinäkuun omat kuntoutusyritykset kulkea portaita ja kävellä paikasta toiseen kaipasivat vielä jotain lisää. Kunto oli huono, joka paikka pelkkää löllöä ja olo notkea kuin rautakangella.

… jatkuu