Olen lopettanut imettämisen ja vartaloni on taas minun. Mutta entisen vartalon tilalle on tullut aivan “uusi". Äitiysmankelin jäljiltä peilikuva ei vastaa mielikuvaa, eikä vaatekaapin sisältö vartalon kokoa. Vatsan- ja lantionseutu on täysin tuntematonta maaperää, johon ei saa mitään kontaktia. Olkapäät ja ryhti kuuluvat painonnostajalle.

Äitiyslomalaisen työnkuvani muistuttaa Himalajan sherpaa hyötykuormakantajana. Lisäksi olen viettänyt vauvavuoden flunssakierteessä. Silloin ei vaatekoollakaan ole juuri merkitystä. Raskausajan “hehkeys” on pyyhkiytynyt nessuihin. Mutta elämä ei ole onneksi kauneuskilpailu.. tai kilpailua muutenkaan. Oman hyvinvoinnin puolesta sen sijaan kannattaa ehkä kilvoitellakin. Hyvinvoiva äiti jaksaa paremmin. Oman hyvinvointinsa ainekset tietää jokainen vain itse.

Vauva kainalossa vietetyn vuoden jälkeen himoitsen lähteä liikkeelle, lentoon, lenkkipolulle. Olo on kuin juoksutelineissä odottavalla sprintterillä: joko saa mennä?! Käyn pienellä lenkillä. Siis todella pienellä, alle kymmenen minuutin mittaisella. Silti lonkkaa alkaa pistää ja kantapäätä särkee. Fiilis ei ole yhtään niin huikea, kuin muistini mukaan juoksun jälkeen olisi. Kotona lenkkisukassa möllöttää kirsikkatomaatinkokoinen rakko, joka ei mahdu enää kenkään. Lääkärikäynnillä vyyhti alkaa purkautua: syy ei ole kengän tai jalan, vaan vuodentakaisessa synnytyksessä kiertyneen lantion. Vauvavuoden imetys ja kasvavan vauvan kantaminen on tuonut kiertyneen rangan päälle oman lisäpainonsa. Kantapäässä on muutaman minuutin juoksun jälkeen siis rasitusvamma.

Olen sanaton. Miten perusterveelle naiselle näin voi käydä? Eihän vauvansaanti ole sairaus! Ei olekaan, mutta liikkumattomuus tai “liikunnattomuus” saattaa olla. En ole tehnyt vuoteen mitään. Siis en mitään, en edes vaunukävelyitä. Muutama vuosi sitten saatuani esikoiseni päivittäiset vaunukävelyt olivat rutiinia ja arjen henkireikä. Silloin aloitin myös juoksuharrastuksen, joka loppui kuopuksen odotusaikaan. Nyt kahden pikkulapsen arjessa päiväunet ovat pitäneet maman voimissaan. Vaunulenkille lähteminen on tässä elämänvaiheessa tuntunut ylitsepääsemättömältä.

Lääkkeeksi määrätään fysioterapiaa. Kadehdin äitejä Ranskassa, jossa lääkärit kirjoittavat lähes poikkeuksetta lähetteen fysioterapiaan synnytyksen jälkeen, jotta äiti saadaan kuntoon. Ehkä tässä on se pieni ajatusmaailmallinen ero: Äidiksi tuleminen ei todellakaan ole sairaus, mutta silti äidistä ja äidin vartalosta täytyy pitää huolta. Ei ulkonäön takia, vaan terveyden vuoksi. Että äiti jaksaa ja voi hyvin. Tässä olisi meillä äitiyden mallimaana vielä parannettavaa.

Entä juoksu? Jääkö lenkkarit naulaan? Ainakin vähäksi aikaa. Juoksu on rankaa kuormittava laji, eikä paras vaihtoehto pystymetsästä kuntoansa rakentavalle. Teen kotona neuvottuja fysiojumppaliikkeitä ja toivon, että jonain päivänä pääsen taas rakkaan juoksulajin pariin. Ja mitä jumpataan? - lantionpohjalihaksia! Näistä neuvolassakin puhuttiin. Aikaisemmin ne kuuluisat "pidätysjumpat" kuulostivat työläiltä ja tylsiltä.

Nyt tajuan, että naisen koko voimakeskus on siellä. Lantionpohja on kuin sisäinen korsetti, joka pitää naisen vartalon kasassa. Synnytyksen jälkeen sen kurominen on erityisen tärkeää. Mutta iän myötä sama pätee kaikkiin naisiin, äitiydellä tai ilman. Jos vatsalihakset eivät tee työtään, selkä joutuu kompensoimaan ja sen tekemät ylityöt aiheuttavat selkäkipuja ja jymähtäneitä lihaksia.

Äitivauva-jumppakurssi tulee tähän väliin kuin tilauksesta. Siellä opetetaan, kuinka kaikki liikkeet vaativat lantion tuen. Alan kiinnittää asiaan kotona huomiota. En nosta enää vauvaa selällä ja käsillä, vaan imaisen ensin lantionpohjan sisään ja ylös, koitan tukea liikkeitä sisältäpäin. Arjen tuoksinassa näin ei kyllä tapahdu joka kerta, mutta alan tiedostaa tätä puuttuvaa korsettia ja sen merkitystä enemmän. Kurssilla saa hyvät vinkit siihen, kuinka päästä alkuun ja minkä lajien parissa.

Äidin kehoa pitää alkuun herätellä, hoivata ja tukea, ei rääkätä, jos se on kokenut kovia. Toipuvalle vartalolle hyviä korsettia tukevia lajeja ovat kaikki, jotka työskentelevät syvien tukilihasten kanssa. Näitä ovat mm. pilates, uinti, vesijuoksu, pyöräily, reipas kävely ja tadaa, lantionpohjajumppa. Alkuun pääsee esim. laittamalla seistessä lössön pallon polvien väliin ja puristamalla sitä polvilla. Lantionpohja aktivoituu "automaattisesti" ja tunnistat lihakset. Mielikuvaharjoittelullakin ne voi löytää: koita laittaa “liian pieniä housuja jalkaan”, eli vedä mahaa sisään niin että "vetoketju menee kiinni", ja pidä se.

Äiti-vauvajumppakurssin käytyäni ja "korsetti" mielessä ilmoittaudun pilatestunneille. Perheen kalenterisulkeisten jälkeen tuntuu mahdolliselta sitoutua kerran viikossa järjestettävään ryhmäliikuntaan, vaikka siihen tarvitaan myös isovanhempien apuja. Kotona itsenäisesti tehdyn fysiojumpan jälkeen on myös selvää, että ohjatussa jumpassa on puolensa: liikkeet tulee tehtyä, säännöllisesti ja ne tehdään oikein.

Äitivartalolle hyviä jumppatunteja lienevät kaikki ne, joille tekee mieli lähteä! Erityisen hyviä ovat erilaiset core-tunnit, joilla aktivoidaan keskivartalon syviä lihaksia. Itse aloitan pilateksesta, joka osoittautuu mahtavaksi yhdistelmäksi jymähtäneen selän venyttelyä ja syvien vatsalihasten aktivointia. Viikottaisesta tunnista tulee pian niin tärkeä, etten jättäisi sitä pois mistään hinnasta. Rauhallinen ja hengittämiseen keskittyvä tunti on ihana lepohetki arjessa, varsinaista äidin hemmottelua. Nautin ja suosittelen!