Jouluna syödään niin, että napa paukkuu. Uutenavuotena herätään siihen, että vyötärölle on kerääntynyt ylimääräisiä kiloja. Tammikuu jaksetaan ehkä treenata, mutta into haihtuu viimeistään helmikuun loskaan.

Joskus mietin, mitä järkeä koko hommassa on.

Aivan aluksi täytyy tunnustaa, että olen suuri jouluruokien ystävä. Ilman porkkanalaatikkoa ei tule joulua.

Jouluherkkujen houkutus piilee siinä, että ne eivät ole arkiruokaa. Kun porkkanalaatikkoa syö vain kerran vuodessa, se säilyttää erityisyytensä.

Uskon, että jouluateria ei ole yksin syypää joulun aikaan tapahtuvaan painonnousuun. Pikemminkin syy on lokakuussa alkava napostelu.

Ensimmäiset joulusuklaat, -limput ja -laatikot saapuvat kauppoihin kahta kuukautta ennen joulua. Pikkujoulukausi käynnistyy viimeistään marraskuussa pitopöytineen. Silloin tuhtia riisipuuroa tai kokonaista jouluateriaa on tarjolla monessa ravintolassa tavallisena lounasaikana.

Koko suoritus huipentuu jouluaattona sukulaisten kanssa syötävään ateriaan. Vieraanvaraisuudesta ei haluta tinkiä tippaakaan, joten aterian tähteitä syödään vielä loppiaisenakin.

Mihinkään muuhun vuosittaiseen suomalaiseen juhlaan ei liity ruoka yhtä olennaisesti kuin jouluun. Juhannuksenakin tyydytään herkuttelemaan yhtenä päivänä makkaroilla. Juhla ei veny silloin kuukausia kestäväksi maratoniksi.

Aikaisempaa kevyempi joulu syntyy pienillä valinnoilla mausta tinkimättä. Riittäisikö yksi jouluateria jatkuvan herkuttelun sijaan? Entä voisiko kinkun vaihtaa muutamaa kiloa pienempään? Olisiko jouluaaton aterian syöminen ravintolassa liian radikaali ajatus?

Muutaman kilon kertyminen vyötärölle ei tuo jouluna paineita, kun liikkuu säännöllisesti jo joulukuussa. Silloin uutenavuotena ei tarvitse antaa tyhjiä lupauksia.