Aamu oli pimeä ja tuulinen ja kurja. Elämä vastusti pahanlaisesti. Väsytti ja kirjoittaminen sujui tahkeasti. Kävin tsekkaamassa, mitä Mäkelänrinne tarjoaisi tänään. Olen aina suhtautunut Zumbaan epäluuloisesti. Viimeistään torjunta iskee siinä vaiheessa, kun vetäjä sanoo, että ei sillä nyt ole niin väliä, miten jalkaa vispaa kunhan on hauskaa. No minähän haluan tehdä liikkeet kunnolla. Minusta sillä on väliä.

Menin Thomas Ingmanin tunnille vähän epäröivänä. Onneksi hän ei sanonut mitään kannustavaa. Aloitti tunnin saman tien ja se olikin hulvatonta menoa. Musiikki imaisi mukaansa ja askelta tuli sellaiseen tahtiin, että oli pakko katsoa jalkoja ja tehdä samaa. Kutsun tätä tapaa liikkua selkäytimellä liikkumiseksi. Jos ajatus käy aivojen kautta, jalka astuu myöhässä.

Menin selkäytimellä ja myöhästyin tämän tästä. Onneksi olin tokavikassa rivissä. Anteeksi viimeisen rivin jumppari, toivottavasti en vyörynyt päällesi kovin pahasti.

Tämä tunti oli makea juttu, nautintoa alusta loppuun. Alun kiihdytyksen jälkeen vauhti oli miellyttävän aerobinen. Jaksoin mukavasti mukana loppuun asti. Puolen litran vesipullo meni heittämällä.

Tänne mansikkapaikkaan saatan hiipiä nauttimaan toistekin. Aamupäivällä tunnin varatessani olin toiseksi viimeinen mukaan mahtunut. Sisäänpääsyä odotellessa huomasin, että tällä tunnilla on omat vankkumattomat faninsa. Niin kuin täysimustissa vasemmalla puolellani kevyesti ja täydellisesti askeltanut Zumba-Osaaja. Sellaiset Osaajat ovat kivoja, koska niitä voi apinoida, jos ei näe vetäjää takarivistä. Illalla luin, että Zumban suosio olisi laskemassa, viime vuonna peräti sijalta 20 sijalle 29. Mutta ne tyypit eivät käykään Thomaksen tunneilla.

Tunnin jälkeen kävelin Mäkelänrinteestä ulos päivän synkkyyden unohtaneena – ja hymyillen. Sipaisin niskahiuksia, joista hiki norui. Tämän enempää en elämältä toivo: Saada nauttia liikunnasta ja niskahiukset märkinä ja hymyillen kävellä tunnilta ulos.