Heräsin painajaiseen. Sängyssä vieressäni oli jokin pehmeä, ihan vieressäni. Kyljellä maaten käteni osui lämpimään ja pyöreään. Jähmetyin paikoilleni, karvat nousivat pystyyn. Mietin epätoivoisena, miten selviytyä tunkeilijasta. Jäykistyin ja olin ihan hiljaa. Sekin oli ihan hiljaa.

Vilkaisin silmäkulmasta kellotaulua, kello oli 3.15. Hivuttauduin selälleni ja sitten taas kyljelleni. Samassa olio oli poissa. Olin hereillä. – Vieressäni kellinyt kaveri oli hyvinvoiva vatsani, jonka viereen olin illalla käynyt  nukkumaan.

Mikä häpeä. Olin säikähtänyt omaa mahaani, joka rentona nukkuessani levisi kylkeni viereen. Hävetti niin ettei uni tahtonut tulla.

Tähän tilaan olin päästänyt itseni. Minä entinen himoliikkuja, joka vieläkin vanhasta tottumuksesta kirjoitan CV:hen harrastuksiksi juoksu, hiihto, kuntosali ja ties mitä. No, kerrankos niissä on kaikki mitä keksitään pitsinnypläyksestä galligrafiaan.

Miten tähän on tultu?

En oikein tiedä, milloin se kaveri ilmestyi vyötärölleni. Jossakin vaiheessa muoti muuttui sallivan pitkäksi ja vatsa jäi kätevästi puseron kätköihin. Olin aina punninnut itseni aamulla ennen aamupalaa – tai edes ripsivärin levittämistä. Jossakin vaiheessa puntari unohtui. Ja vatsan sisään vetäminen.

Ja kuntosali jäi. Ja ryhmäliikunta. Ja iltakävelyitä olin aina inhonnut. Jos ei liikuntasuorituksella saanut pulssia yli 160:n, se oli turhaa. Ja juoksemaan ei kannattanut lähteä, jos ei juossut kymppiä.

Ja sitten se kaikki jäi. Ja nyt Olio on sivupersoonani. Enkä halua tällaista elämää. Haluan taas olla Oman Bodyni Rouva. Haluan endorfiinit surraamaan ja askeleeseen ripeyttä. Haluan taas lähteä tunnilta niskahiukset märkinä ja hyväntuulinen hymy huulillani.

Haluan niin Oman Bodyni Rouvaksi. Ja haluan löytää omat uudet lemppariryhmäliikuntatuntini. Tästä syystä päätin ryhtyä antamaan Bodylle kyytiä.