Olen tässä Liikuttaako-blogissani kirjoittanut yleisesti erilaisten kokemusten tai kokemuksellisuuksien merkityksistä liikkumiselle ja urheilulle. Konkretisoin aiemmin elämys-  ja identiteettikokemuksia omien ja vähän muidenkin ihmisten tarinoiden avulla.

Tänään keskityn osallisuuskokemuksiin.

Katsomo-osallisuutta Suurkirkon portailla.

Jokainen on voinut havaita, että osa meistä harrastaa liikuntaa, ”koska muutkin niin tekevät". Heillä ei välttämättä ole suurta intoa kehittää osaamistaan, nostaa kuntoaan, laihduttaa tai menestyä kilpailussa. He pitävät ryhmässä toimimisesta ja siitä, että ovat osa joukkuetta tai vaikka löyhääkin ryhmää.

Usein puhutaankin sitoutuneesta (bonding) ja silloittavasta (bridgeing) osallisuudesta. Joukkueessa tunnemme vahvaa sitoutumista tavoitteisiin ja toisiin pelaajiin, kun taas ryhmäjumpassa on usein kyse löyhästä sosiaalisuudesta, jossa tunnemme jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, vaikka emme edes tunne toisiamme nimeltä.

Kummatkin ovat tärkeitä sekä sosiaalisen pääoman rakentumisen näkökulmasta että meille itsellemme.

Tutkimuksissani olen huomannut, että osa urheilua harrastavistakin pitää osallisuuskokemuksia kaikista tärkeimpinä syinä urheilla. Aika usein huippu-urheilijatkin kehuvat juuri joukkueessa olemisen tärkeyttä. Sitä, että on saanut olla tiimissä mukana. Viimeksi kuulin Kimi Räikkösen korostavan tätä puolta urheilemisessaan.

Vaikka osallisuuskokemukset eivät olisikaan yksilölle kaikkein keskeisimpiä, niin melkein kaikille tutkimilleni ihmisille osallisuuskokemuksilla on ollut jokin merkitys heidän liikkumiselleen tai urheilemiselleen.

He harrastavat, harjoittelevat tai kilpailevat joko kavereidensa, puolisonsa, perheensä tai jonkin ryhmän kanssa. On hyvä kuulua porukkaan ja tekemiselle syntyy merkitys, kun joku itselle jotenkin tuttu ihminen on kiinnostunut samasta asiasta.

Kulttuurisesti suuri murros tapahtui jo 1980-luvulla, jolloin joukkueurheilulajit alkoivat voittaa tilaa nuorten harrastamisessa perinteisiltä yksilölajeilta. Itsekin huomaan, että veteraaniyleisurheilussa (nykyään aikuisurheilu) noin kuusikymppiset ovat keskimäärin parempia kuin heitä nuoremmat. Nuoruuden harrastaminen näkyy ikääntyneenäkin.

Senioriosallisuutta vuosikymmenten kokemuksen voimalla

Silti osallisuus, yhteisöllisyys, ryhmään kuuluminen eivät katso ikää eivätkä edes liikunta- tai urheilulajia. Tästä hyvänä esimerkkinä on oma viimeaikainen liikunnan harrastamiseni. Uskon, että jokainen meistä huomaa osallisuuskokemusten merkityksen, jos vähän pohtii omaa liikkumistaan.

Tässä vähän aineksia liikkumisenne osallisuuspohdintaan omien liikunta- ja urheilutarinoitteni kautta. Voitte käyttää niitä vertaiskokemuksina, vaikka oma liikkumisenne olisi aivan toisenlaista.

Ryhmäliikuntaosallisuutta Gymnaestradassa

”Valkea Lintu” menossa keskittyneenä yhteiseen osallisuuskokemukseen.

Osallistuin – sain siis myös osallisuuskokemuksen, vaikka osallistuminen voi periaatteessa tapahtua ilman osallisuuskokemustakin – reilun 20 000 muun voimistelijan kanssa upeaan Gymnaestradaan Helsingissä heinäkuussa.

Kokemuksistani ja osallisuuskokemuksistamme saat hyvän kuvan fb-päivityksistäni tuolta viikolta ja blogistani, jossa pohdin voimisteluani laajemmin.

Ensin harjoittelin pari vuotta ohjelmaa ydinryhmämme kanssa viikoittain ja lopuksi monta kertaa viikossa. Ohjelman vaikeus, esittämisen jännitys ja ryhmän jäsenten erilaiset tavat oppia hitsasivat porukkaamme vahvasti yhteen.

Liikkeiden ja pallojen piti pyöriä tahdissa, joten improvisaatioon ei paljon tilaa jäänyt. Teimme pääosin yksin oman suorituksemme osana ryhmää, jonka liikkeet muodostivat koreografisen kokonaisuuden. Toiminta oli rinnakkaista, mutta muu osallisuus kiinteää. Meistä tuli läheisiä toistemme – ja varsinkin isojen jumppapallojemme - kanssa.

Äijäosallisuutta onnistuneen ”Jäämiesesityksen” jälkeen

Gymnaestradassa koin myös aivan toisenlaista osallisuutta, kun harjoittelimme ja esitimme kenttäohjelmaa, johon osallistui yli 2000 voimistelijaa noin 35 eri maasta. Oli aivan mahtavaa tehdä kokonaisuus, joka synnytti sekä voimistelijoiden että lopulta stadionin täyteisen yleisön kanssa valtavan osallisuuden tunteen, kun ohjelman lopussa koko stadion tanssi samaan tahtiin riemukkaasti.

Yhteistreeniosallisuutta ennen World Team -esitystä stadionilla

Kaikki olivat samaa joukkuetta niin kentällä kuin katsomossa. Todella erikoislaatuinen osallisuuskokemus!

Joukkueosallisuutta jalkapallon SM-kisoissa

Erikoinen osallisuuskokemus oli myös pelaamiseni ikämiesjalkapallon SM-kisoissa. Gymnaestradan takia en uskaltanut harjoitella futista koko kesänä ja tästä syystä en sitten mahtunut / ehtinyt ilmoittautua oman seurani joukkueeseen.

Tunsin negatiivista osallisuutta – tämäkin muuten korostaa, miten tärkeää osallisuus meille on. Urheilussa nimittäin ikävintä onkin, että joltakulta evätään osallisuus ryhmään, johon ehdottomasti haluaisi kuulua. Siksi dropout-ongelma on niin raskas asia. Sitä se oli minullekin – kokeneelle ikämiehelle.

Onneksi pääsin mukaan toiseen joukkueeseen, johon saatoin tuntea nostalgista osallisuutta, koska joukkueessa pelasi kaksi entistä joukkuetoveriani 1970-luvulta. Ja vaikka tämä kuulostaa kliseiseltä, niin nuo vuosikymmenet hävisivät hetkessä väliltämme, kun pistimme pallon pyörimään jalasta jalkaan.

Minun piti kuitenkin vakuuttaa joukkueen minulle tuntemattomat pelaajat siitä, että mukaan ottamiseni oli hyvä juttu. Itse asiassa minun piti vakuuttaa se itsellenikin, sillä neljän vuoden tauko peleistä ja vain yksi peliharjoitus ennen kovaa turnausta teki oloni varsin epävarmaksi.

Olisin voinut pilata joukkueen yhteishengen, jos en olisi sopeutunut porukkaan tai olisin ollut sitä heikentävä tekijä. Painettani ei helpottanut se, että jouduimme pelaamaan vastakkain oman seurani kanssa heti kisojen avauksessa. Intressiristiriitoja välttääkseni jätin tuon pelin kokonaan pelaamatta. Uskon, että se oli fiksua kaikkien kannalta.

Reilussa vuorokaudessa seitsemän ottelun aikana oppii tuntemaan yllättävän hyvin parikymmentä uutta ihmistä. Verrytellessä, tauoilla ja pukuhuoneessa ehtii kertomaan joitakin asioita itsestään, kuulemaan ja näkemään asioita toisista pelaajista, jotka tekevät meistä jollakin tasolla tuttuja, vaikka en edes muista kaikkien pelaajien nimiä.

Mutta muistan hyvin, miten he liikkuvat kentällä, mitkä ovat heidän vahvuutensa ja heikkoutensa pelissä, miten he suhtautuvat pelaamiseen ja turnauksessa eteen tulleisiin jännittäviin tilanteisiin. Ja minkälainen huumorintaju heillä on. Se on muuten yllättävän tärkeää joukkuepelejä pelatessa.

Minulla oli siis haasteena osoittaa sekä muille joukkueen jäsenille että itselleni, että kykenen olemaan osa joukkuetta – ehkä jopa vahvistus. Uskoni olikin koetuksella, kun ensimmäisen päivän viimeinen ottelu jäi osaltani yhden vaihdon mittaiseksi, kun valtavat krampit estivät juoksemiseni totaalisesti.

Toisaalta siinä vaiheessa neljä muuta joukkueemme jäsentä oli joutunut jo jättämään leikin kokonaan kesken. Saatoimme hakea tukea toisiltamme ja sekin yhdisti, että kannustimme vielä pelikykyisiä pysymään pelikunnossa. Tässä mielessä joukkuepeli muuttuikin yksilöurheiluksi – taisteluksi tai taiteiluksi oman pelikunnon ylläpitämiseksi. Yksikin liian rankka liike tai spurtti saattoi jäädä viimeiseksi.

Joukkueosallisuutta onnistuneen turnauksen jälkeen.

Mutta ei tästä fyysisestä puolesta enempää, sillä ikämieskisat ovat osallisuuskokemuksia myös laajemmalla tasolla.

Monessa joukkueessa nimittäin pelaa vanhoja tuttuja vuosikymmenten takaa. Meitä yhdistää veljellinen tieto siitä, että eihän tämä ihan tervettä ole, mutta sanomaton onni siitä, että vielä kykenemme nauttimaan tästä upeasta pelistä.

Ja jaamme kokemuksiamme vaikkapa lonkkaproteesileikkauksista yhtä hyvin kuin muista elämän tapahtumistamme. Ja puhumme tietysti Huuhkajista, muista joukkueista ja pelaajista ja heitämme veljellistä herjaa toisillemme. Minullekin kuitattiin: ”että sinulla taitaa olla sopimus Adidaksen kanssa – ne maksavat sinulle, että pelaat Puman kengillä!”

Futisturnauksessa osallisuus on siis monin eri tavoin ja tasoin läsnä. Kun sitten kohtasin loppuottelussa oman seurani pelaajat toisen joukkueen pelaajina, olimme kuitenkin kuin yhtä perhettä.

Minulle vitsailtiin, että oli sama kumpi voittaisi, sillä minä voittaisin varmasti. Joku tosin muistutti, ettei armoa annettaisi, mutta sekin tuntui hyvältä.

Ymmärsin hyvin, miten maailman parhaimmatkin jalkapalloilijat muodostavat kuin yhden perheen tiukan ottelun loputtua. Vastustajia halataan ja heitä joko onnitellaan tai lohdutetaan, sillä kummatkin – voittajat ja häviäjät – ovat olleet yhdessä osallisia siihen, mitä oli saatu aikaiseksi.

Tällä kertaa voitin minä, seuraavalla kerralla sinä – ja voimme sitä paitsi olla siinä pelissä jo aivan toisessa joukkueessa. Jalkapalloperhe mahdollistaa monenlaisen osallisuuden. Osallisuustunnelmia voit katsoa kuvista ja linkistä…

Osallisuuskokemuksia metsästämään

Mutta palataanpa takaisin arkeen. On menossa syyskausi, joka tunnetusti saa meistä monet aloittamaan tai jatkamaan liikuntaharrastustamme. Usein siihen liittyy jonkinlaista osallisuuttakin. On jännittävää mennä uuteen ryhmään ja on mukavaa nähdä vanhan ryhmän jäseniä lomien jälkeen.

Osallisuutta Suomen historiaan???

Vaikka omat kesäkokemukseni olivat hirmu vahvoja osallisuuskokemuksia, niin heikompiakaan ei tule väheksyä. Minäkin nautin suunnattomasti siitä, että saan käydä kuntosalilla, kävely-, pyöräily- tai hiihtolenkillä aivan yksin.

Tai oikeastaan silloinkaan en ole aivan yksin. Kuntosalilla jaan jollakin tavoin osallisuuskokemuksen toisten salikävijöiden kanssa. Vaikka en tunne salilta henkilökohtaisesti ketään, niin tunnistan kuitenkin suuren osan näöltä. Joidenkin kanssa saatamme vähän moikatakin.

Tunnen itseni hyväksytyksi, vaikka jotkut nostelevat hurjia painoja, jotkut treenaavat rajuja aerobisia sarjoja ja monet jumppailevat omaan tahtiinsa. Niidenkin, jotka tuntevat olevansa poikkeavia tai kokevat toisten vierastavan heitä, kannattaa muistaa, ettei oleta toisista sellaista, mitä ei voi oikeasti tietää.

Kerran aloitimme juttelun yhden nuoren, valtavan kokoisen kehonrakentajan kanssa sattumalta, sillä ulkona oli aivan hirveä sää, kun astuimme salille sisään. Olin ajatellut, että hän varmaan naureskelee rimppakinttuikämiehelle, joka jaksaa juuri ja juuri nostaa levytangon, jonka hän ahtaa täyteen parinkympin rautoja.

Olin ihan väärässä. Hän osoittautui mainioksi kaveriksi, jonka kanssa olemme sen jälkeen aina vaihtaneet kuulumisia. Valitettavasti emme aina uskalla rikkoa kupliamme, vaan oletamme toisistamme asioita, jotka saattavat jopa estää liikunnan harrastamisemme, kuten tästä mainiosta Anna-Stina Nykäsen jutusta selviää.

Muistakaa siis osallisuuskokemusten tärkeys omalle liikkumisellenne. Ne voivat olla monenmoisia ja niiden merkitys voi olla suuri tai pieni. Muttei koskaan täysin merkityksetön. Olemme aina osa jotakin yhteisöä – halusimmepa tai emme.

Liikunnan ja urheilun areenat tarjoavat myös loistavan mahdollisuuden uusien yhteisöjen, uusien osallisuuskokemusten saamiseen ja sitä kautta itsensä kehittämiseen ja vahvistamiseen. Tsemppiä syksyyn!