Tunnet varmaan ihmisiä, jotka janoavat elämyksiä olivat he liikkumassa, shoppailemassa, matkoilla, pelaamassa tietokonepelejä, päivittämässä facebookia, puuhailemassa pihalla, ottamassa selfieitä, kokkaamassa, katsomassa Putousta, parisuhteessa, lukemassa kirjaa, äitiydessä, teatterissa, seksissä, showssa, konsertissa... you name it!

Mikään ei nykyään ole mitään ilman huippukokemuksia, peak tai flow experienceä, joista alettiin puhua jo 1980-luvulla, kun ”juoksijan taivas” opittiin tuntemaan ensimmäistä kertaa. Itse asiassa ”elämysyhteiskunnan” käsite keksittiin jo 1970-luvulla, mutta oikeasti se on tullut todeksi Suomessa vasta 2010-luvulla, kun digitoituminen yhteisöpalveluineen ja mobiiliversioineen on tuonut elämykset osaksi kädenjatkettamme.

Voiko nykyään myydä tai mainostaa mitään ilman elämyksen, henkilökohtaisen nautinnon lupausta? ”Tule liikuntasosiologian luennolleni, opit ajattelemaan ja ymmärtämään asioita liikunnasta”,  kuulostaa todella ”yesterday-kamalta”, kun se sama pitäsi osata pakata ”hissipuheeksi”, jossa kuudessa sekunnissa viihteellisesti vakuutetaan, että juuri sinun tulee tulla paikalle omassa ainutkertaisessa persoonassasi kokemaan mahtava luentoelämys toisten samanlaisten todella upeiden ihmisten seurassa...

Ilman elämyslupausta saa puhua tyhjille seinille. Me olemme elämysyhteiskunnassa, jälkiteollisessa palveluyhteiskunnassa, jossa kännykkä ei ole enää puhelin, vaan erilaisten elämyspalveluiden myynti- tai jakelualusta – elämyspalvelukeskus. Ja muutos on ollut nopea ja vääjäämätön. Myönnettävä on, että itsekin olen naulinnut itseni kiinni tuohon älypuhelimeksi nimettyyn älyn alentajaan, jossa merkittäväkin tieto on pakattu videoelämyksiksi.

Ja silti kannattaa kysyä: onko kaiken tekemisen, olemisen, tietämisen vihoviimeinen päämäärä sen elämyksellisyys, sen tuottama hetkelliseksi usein jäävä nautinto – viihtyminen? Voiko vaikeita asioita oppia tai voiko suorituskykyään parantaa, jos kaiken oppisen ja tekemisen pitää olla kivaa ja elämyksellistä?

En tietenkään vastusta kokemuksellisuuden merkitystä tekemisessä – varmaan olen yksi syyllinenkin siihen, että liikunnan ja urheilun suorituskeskeisessä ja kurinalaisessa kulttuurissa alettiin 1980-luvulla puhua kokemusten merkityksestä. Mutta en tarkoittanut silloin enkä nytkään vain yhtä kokemuksellisuuden osa-aluetta eli tuota yksilöllistä elämyksellisyyttä.  

Onneksi elämys ei ole kokemus, jonka pitäisi vallata kaikki tekeminen kokonaan. Elämyksellisyyttä voi olla valtavasti, kohtuullisesti tai vain riittävästi, jotta lähes kaikesta tekemisestä voi tulla laadultaan toimivaa. Aina tekemisen ei tarvitse olla se elämyksellisesti kiihottava ”suuri seikkailu”, vaan pieni arkinenkin tekeminen voi olla elämyksellisesti riittävän latautunut juttu.

Aktiivisesti liikkuvat ihmiset ovat käsittääkseni ymmärtäneet tämän hienosti. Huippuelämyksiä ei voi saada päivittäin – muutenhan niistä tulisikin arkea ja mahdollinen tie elämysriippuvuuteen. Merkityksellisiin asioihin tulee valmistautua, niiden eteen tulee tehdä töitä ja silti hienoin elämys on usein yllätys – ei mikään ennalta ostettu ja laatuvarmistettu elämyspaketti.

Tämä on hyvä liikkujankin muistaa, vaikka elämyksiä metsästäisikin.

Tohtorin vinkkejä/linkkejä elämysnälkään:

Elämyspedagogiikkaan ja kokemuksellisuuksiin voit tutustua lisää: Arto Tiihosen luento: https://www.youtube.com/watch?v=_TMw6K9r9yQ ja workshop: https://plus.google.com/+OutwardBoundFi/posts/HgUNA6RsTq2

Ja elämykselliseen viihteeseen täältä: Quut/OVO –ryhmän rockesitys (1.11.2014):  http://www.youtube.com/watch?v=yOP0IUbQT80  

Tohtori heittäytyy elämysten maailmaan...