”Uintia voi harrastaa läpi elämän.”

Leena Kaseva on uinut siitä lähtien, kun oppi pikkutyttönä pysymään Laaksolahden Pitkäjärven veden pinnalla. Kloorin tuoksusta tuli nuoruuden aktiiviuintiaikana maailman ihanin tuoksu ja uintikavereista parasta seuraa.

”Älä sylje lattialle” luki saunan seinällä Yrjönkadun uimahallissa, jossa Leena Kaseva ui tyttönä ensimmäiset uimahallitreeninsä 1960-luvun alkupuolella. Hänen uimaseurallaan, Laaksolahden Virillä, oli siellä hallivuoro sunnuntaiaamuisin. Arkisin he harjoittelivat Helsingin Urheilutalon uima-altaassa.

– Kävelimme porukalla Mannerheimintien bussipysäkiltä Kallioon ja takaisin. Uimareissut kestivät tunteja. Talvipakkasella hatun alta valuneet hiukset jäätyivät puikoiksi, jotka sulivat bussissa, Leena muistelee.

Rakkaus uintiin oli syttynyt Laaksolahden keitaalla, Pitkäjärven rannalla, jossa Leena vietti lapsuutensa kesäpäivät ja kävi uimakoulun. Väkeä oli aina paljon ja lapsia tuli ympäri pääkaupunkiseutua. Leena viihtyi rannalla ja vedessä ja ihaili uimareita, jotka treenasivat järvessä.

Talkkia uimalakkiin ja voileipiä evääksi
Uimahalleissa vesi tuoksui kloorilta – se oli Leenasta ihana tuoksu. Uimalaseja hänellä ei nuorena ollut, mutta uimalakit tytöt ostivat Alppikadun kemikaalikaupasta. Lakin sisälle he laittoivat talkkia takertumisen estämiseksi.

Uintikilometrejä kertyi tiukimpaan treeniaikaan kahdeksan päivässä, neljä kilometriä aamulla ja neljä iltapäivällä. Kehittyminen tuntui Leenasta hienolta. Oli palkitsevaa, kun uinti kulki. Parasta olivat kuitenkin uinnin parista löytyneet kaverit. Osasta on tullut hänelle elinikäisiä ystäviä.

– Kilpauinti on ollut minulle enemmän sosiaalista yhdessäoloa kuin tulosten metsästystä. Kaveriporukalla oli kiva uida ja käydä leireillä ja kisoissa. Kun Uimastadionilla pidettiin nuorten SM-kisat, tuntui kuin olisimme kaikki olleet yhtä suurta perhettä.

Palkattuja valmentajia ei siihen aikaan ollut. Toiminta pyöri vapaaehtoisvoimin ja yhteistyöllä.
– Kun lähdettiin kisoihin, joku perheenäideistä teki meille korillisen voileipiä. Ne, joiden perheellä ei ollut autoa, pääsivät muiden kyydissä.

Uidessa ei voi kaatua
Uintia pidettiin 1960-luvulla lasten lajina, ja tyttöjen uskottiin olevan uinnissa parhaimmillaan nuorina - ennen kuin pojat alkavat kiinnostaa. Leenakin lopetteli kilpauinnin 16-vuotiaana. Veri veti kuitenkin kisailemaan, ja yhdeksän vuotta myöhemmin hän aloitti mastersuinnin. Sitä hän harrastaa edelleen uimaseura Cetuksessa.

– Uinti on minulle oman kunnon ylläpitoa ja leikkimielistä kisailua. Uinti on yksi parhaista lajeista, koska sitä voi harrastaa läpi elämän. Hyvä puoli on myös se, ettei siinä voi kaatua, Leena toteaa huumorilla.

Hänestä on hienoa, että uimahalleja on ympäri Suomea ja että kaikki voivat harrastaa uintia.
– Omaan nuoruusaikaani verrattuna uimahallien käyttö on monipuolistunut ja uintitarjonta lisääntynyt. On tullut paljon kylpylämäisiä uimahalleja, ja lapset huomioidaan halleissa paremmin.

Itse hän on ihastunut Mäkelänrinteen uimahalliin, jonne hän siirtyi pari vuotta sitten, kun Leppävaaran halli meni remonttiin. Perjantai-illat kuluvat yhä uimaseuran omalla vuorolla Espoonlahdessa.

– Mäkelänrinne on ihana paikka: avara, korkea, hapekas ja lauantai-iltana myös rauhallinen. Siellä on helppo hengittää ja mukava uida. Uin rauhassa pari kilometriä ja rentoudun ystäväni kanssa höyrysaunassa. Kuinka ihanaa uinti onkaan ja miten paljon vesi virkistääkään!